Projekti

 Mä päätin tässä kesän kynnyksellä alottaa uuden projektin, kaiken tän opiskelu ja vuorotyön lomassa. Päätin löytää itelleni oman miehen. Nooo.. Miten se muuttuu aiemmasta?

Luin jutun siitä, että jos vaihtaa rakkaustaajuudelle, niin on avoimempi sille, että löytää sen rakkauden. Siispä pistin tuulemaan. Tein ihmiskokeen. Kaikki mun ystävät tietää, että mulla on noita nettideittiprofiileja ja usein sitä nauretaan, että eikö yksi riitä? Ei mulle. Mullehan ei koskaan riitä mikään "Vähän vaan". Kun teen jotain, niin se tehdään täysillä tai sitten ei tehdä ollenkaan.

No, mä siis vaihdoin yhteen profiilista tekstin ihan toisenlaiseksi, kuin mitä missään on ollut.

"Aletaanko olee ja lopetetaan turhan höpötys? Tähän nettideittailuun kyllästyneenä olis oikeasti kiva löytää se oikeesti oikea! Mä oon ihan hyvä tyyppi. Puhun, pussaan, innostun uusista asioista, liikun, tykkään aidoista jutuista jne. Kuljen melkein aina tennareissa ja tykkään muutenkin rennosta olemisesta. Sun tarvis olla liikkuva (liikunnallinen), elämästä innostunut, nauravainen, huonon huumorin omaava, ei mieluusti paljonkaan yli 50 vee (kyllä, oon ikärasisti) eikä alle 40. Tykkäät hyvästä musiikista, myös livenä, lähdet vaikka teatteriin jos pyydän, innostut päiväretkestä rannikolle tai mitä nyt mieleen tulee. Sä osaat olla mies ja tehdä aloitteita, niin keskustelussa kuin toiminnassa. Olet ilo silmille ja sielulle, semmonen sykähdyttävän hyvä pakkaus. Ja sitten ne miinukset. Mä teen haastavaa vuorotyötä ja opiskelen vielä tovin. Ymmärrystä kortilla olevasta vapaa-ajasta pitää siis löytyä. Tän kesän projekti on siis löytää blondille hyvä oma Mies. ??" 

Miten kävi? Näin äkkiseltään on todettava, että Suomessa on yllättävän vähän lukutaitoisia miehiä. Viestejä tuli kymmenittäin, niin paljon etten edes ihan jokasta jaksanu lukea. N. 20 % oli yli kuuskymppisiltä ja ehkä inan alle sana määrä kolmekybäsiltä. Varatuilta sama mokoma. No mies loput? Kirjoitin tosta aloitteen tekemisestä keskusteluissa ja pelkkiä "flirttejä" iso kasa. Vittuilua, kyseenalaistamista ja valitusta huonoista kokemuksista. Seksiseuraa pelkästään näistä etsi aika moni. Varteenotettavia viestejä muutama, joista osa unohti lukea ton vuorotyö osuuden ja kauhistui vapaa-ajan puutteesta. 

Nyt mä kysyn, että miten voi olla mahdollista, että ihan korkeakoulutetut ja johtajatason ihmisetkään ei osaa lukea? Suomessa, jossa koulutustaso pitäs olla kuulemma hyvä ja liki kaikilla peruskoulun käyneillä lukutaito?! Eli pitäskö mun lisätä se vielä noihin kohtuu vähäisiin kriteereihin? Lukutaito ja lukemisen ymmärtämisen kyky?

En tiijä.. Mä oon aina tykänny haasteista, mutta olisko tää projekti nyt kuitenkin liian vaikee mulle? Onhan tää nyt jo vuosien saatossa nähty.

Kaikesta huolimatta, kesä tulee. Se on ihanaa! Nauttikaa auringosta ja tehkää kivoja juttuja. Olkaa ihmisiä toisillenne.

Rakkaudella, Missy

Elämää korona-aikana

Taas on menny melkein vuosi, kun viimeksi oon tänne oksennellut. Elämä on niin kovin heitellyt ettei ole edes muistanut, että tännehän mä saan pääni purettua. 

Sinkkuelämä, yllätys, sen kun jatkuu. Nyt ei ehdi edes miehiä miettiä, kun täytyy käydä koulua ja olla vuorotöissä. 

Mä tosiaan palasin kotikonnuille Hyvinkäälle. Nyt kun ei enää asu kotona huollettavia, voin keskittyä itteni kehittämiseen, vihdoinkin.

Eka ajatus oli kun etelään tulin, että nyt varmaan voi sanoa sinkkuelämälle heipat, kun kaikki hyvät miehethän asuu täällä. Paskat. Ei asu yhtään parempia ko Satakunnassakaan. Ihan yhtä rajottuneita, rikkinäisiä, kaunaisia, estoisia ja muuten ongelmaisia ovat. 

Samanlaista peliä pitävät ja yhtä lailla elämään eksyneitä keski-ikäsiä on tullut vastaan. 

Kesä menikin kaiken sortin säätäjiä ihmetellessä. Jälkeenpäin joutu taas pitää pienen itsereflektion ja pohtimaan, että mikä taas meni arviointikyvyssä pieleen? 

Kun ei opi, niin ei opi. 

Jos joku asia haisee, niin muista ettei se muutu. Opinko jotain? Tuskin, mutta onpahan taas kokemuksia. 

Tovin oli kaikki treffailuun liittyvä pannassa. Tein töitä ja keskityin siihen. 

Marraskuussa vaihdoin lennosta duunia ja alotin opiskelun. Siinä ei paljon tarvi miettiä miten vietän vapaa-aikaani? 

Toki raskaiden päivien jälkeen olis kiva kun olis oma hipsuttaja. Eijjole. 

Ennen törmäsin siihen, että kun olin kuntoutustuella eikä rahaa ollut, että semmonen ei kelpaa. Toki, kiireinen olin silloinkin, mutta se status "luuserista" leimas. Nyt kun kerron, että teen vuorotöitä ja opiskelen, ei sekään kelpaa. Tarttis lienee olla rikas perijätär? Siihen ei tässä elämässä kykene. 

Mun viime kuukausia on leimannut ongelmat autojen ja miesten kanssa. Kummassakin pääsyynä se etten ymmärrä niiden päälle mitään. Autoja oon vaan ajanut useempaa, ko miestä. 

Viime aikojen törmäämiset treffisaiteilla on ollut neljää päälajia; vasta eronneet, pelimiehet, eteenpäin potkittavat ja ei niin tasapainoiset. Kaikki todella, raskaita ja turhautumista aiheuttavia. Pää räjähtää, kun ei sellasta tervepäistä tyyppiä vaan löydy. 

Ja mikä ärsyttävintä, tää korona-aika tekee sen ettei edes voi lähteä baariin vetää kännejä ja kohtaamaan miehiä livenä. Kaupassa ei niihin voi törmätä, kun et sä hitto nää mitä siellä maskin takana on? 

Taitaa siis olla edessä yheksäs sinkkuvuosi, kuiva sellanen. Yhtään tykkää. 

Kunhan taas toimeennun, voinkin kertoa pari tarinaa autoista. Siitä toisesta lajista, jonka kanssa ei hommat toimi. 

Pärjätkää päänne kanssa. Ehkä tää jonakin päivänä helpottaa. Sitten ollaan niin lähellä, koko ajan ettei pääse unohtumaan mitä on läheisyys. 

Rakkaudella, Missy

Elämänhallintaa

Olenpa ollutkin pitkään hiljaa. Eikö ole ollut asiaa? On kyllä, paljonkin, mutta toimeentuminen on ollut heikkoa. 

Tässä on välissä leikattu käsi ja siitä toivuttu opiskelun ja työharkan ohella. Yritetty tukea junnua uudessa elämäntilanteessa ja vaikka sun mitä. Että onhan sitä taas ollutkin.

Elämänhallintaa aloin pohtia tuossa kun katoin telkkarista Raakel Lignellin haastiksen aiheen tiimoilta.
Me eletään jo toista kuukautta koronakriisin keskellä. Osalle tuo ei vaikuta elämään isommin, toisilta se on vienyt kaiken elämään sisältöä tuoneen elementin ja joillain jopa terveyden ja hengen. 
Joka ikisessä tuutissa hoetaan kuinka tästä selvitään yhdessä. Miten? Minä oon ainakin ihan yksikseni yrittänyt kärvistellä. Kaikki sosiaalinen elämä on kadonnut ja tekeminen keksittävä vähillä varoilla ja pikku hiljaa vähenevällä luovuudella.

Elämänhallinta. Miten sitä voi hallita? Miten niin suurta asiaa muka voi ihminen itekseen hallita? 
Tuossa näkemässäni ohjelmassa Raakel käsitteli kahta aihetta, parisuhdeväkivaltaa ja elämäntapojen tuomaa painonnousua ja näihin liittyvää häpeää, jota ympäristön asenteet ja kommentit tuovat. 
Mä sain vihdoin mun yhden savottani suoritettua, kouluni käytyä. Suuret ajatukset päässä, että nyt vihdoin pääsen tästä vuosia jatkuneesta köyhyyden kurimuksesta ja pääsen töihin, voin tehdä muutakin kuin vain selvitä. Noup. Ei käynyt niin. Eikä tän koronan vuoksi lie ihan heti tule näin käymäänkään. Päinvastoin, putoan vielä astetta alemmas taloudellisesti. Totuus on, että vaikka mulla on monipuolinen työkokemus taustalla, paljon tietämystä ja osaamista monesta, en ole ikäni ja pitkän työstä poissaolon vuoksi se ensimmäinen joka töihin valitaan. Lisäksi multa puuttuu valviran rekisteröinti hoitajuudesta. Tätä olenkin yrittänyt hakea, tehnyt niinkuin valvirasta ohjeistettiin, mutta silti väärin ja mahdollisesti joudun kaiken aloittamaan alusta ja asia kestää. 

Mä olen monesta sattumuksesta selvinnyt elämäni aikana yksin, ilman sitä tukiverkostoa. Sinnillä vääntänyt itseni läpi terveyden menetyksistä, ihmissuhdekiemuroista, sairaista parisuhteista, haastavista elämäntilanteista ja jokaisen uuden elämäntilanteen edessä miettinyt, että nyt on pakko onnistua. 
Olen saanut kuulla kuinka en saisi olla niin negatiivinen. Jos näin olisi, että olisin negatiivinen, en olisi edes yrittänyt kaikkea sitä mitä olen tehnyt. Negatiiviset ihmiset eivät ajattele toiveikkaasti. Mähän en koko elämäni aikana muuta ole tehnytkään kuin toivonut ja uskonut. 

Palataan siihen elämänhallintaan. Kuulemma oikeilla valinnoilla sitä voi hallita, jokainen tekee itse elämänsä. Aika raju syytös niille, joilla hommat ei ole menneet putkeen. Kuka oikeasti tarkoituksella tekee vääriä valintoja? Kuka valitsee tietoisesti tulevansa köyhäksi, alkoholistiksi, lihavaksi, yksinäiseksi tai sairaaksi? Elämää säätelee niin moni muuttuva tekijä, ei pelkästään ne omat valinnat. 
Kuulemma "sinnikäs työ palkitaan". Okei, joskus joilleki käy niinkin, mutta ei aina. Tai "hyville ihmisille tulee hyviä asioita". Kyllä, joskus näinkin käy, muttei se ole aukoton teoria sekään.

Ihmisillä on rajallinen määrä energiaa. Sen pystyy kohdentamaan joihinkin elämänalueisiin, mutta määräämättömästi sitäkään ei ole. Täydellinen elämänhallinta vaatis ennustajan lahjoja, yli-ihmisen voimia ja suuresti jalostunutta henkistä kapasiteettia. Eli elämänhallinta on menestyneiden ihmisten luoma harha. Vaikka ihminen itse panostaisi energiansa tavoitteiden saavuttamiseen, tarvitaan siihen myös oikea aika, paikka, oikeat ihmiset tukena, onnenkantamoisia ja paljon muuta sitä hyvää, jolla palaset loksahtaa kohdilleen. Kun tämä kaikki osuu kohdilleen, on mahdollista siedettävään elämään. Kaikenhan ei tarvitse olla täydellistä, että elämä on siedettävää, mutta balanssin pitää olla kohdillaan. 

No millä sitten selviän itsekseni tän kaiken keskellä?
Liikunnalla, oon aina selvinnyt sillä haasteidne keskellä. Nyt vaan alkoi olvi vaivaamaan, mutta yritän silti. Sitten olen lopettanut somessa muiden diipadaapa-juttujen seuraamisen. Käyn ainoastaan ryhmissä kirjoittelemassa asioista, jotka mulle tuottavat iloa. Sivuutan kaikki turhat "tsemppiä, ajattele positiiivisesti, kyllä se siitä, elämä kantaa"-kommnetit. Enää en edes oikeastaan ärsyynny, vaan sivuutan ne vaan turhina. Konkreettinen apu on oikea, joka auttaa ihmisiä, ei sanahelinät, joita jaetaan kaikille ilman tarkoitusta. Niin ja jatkan työhakemusten naputtelua ja jokaisen ilmoituksen kohdalla ajattelen, että "tää vois olla se mun juttu ehkä nyt tärppää". 
Muilta osin jatkan tätä ihmiskoetta, nimeltä elämä ja yritän suoriutua siitä lannistumatta. Jonain päivänä siihen varmaan annetaan uusia elementtejä, joilla tehtävät muuttuu helpommaks. Ehkä?

Nyt on taas oksennettu yksi asia ulos, hiukan helpotti.

Pysykää terveinä ja olkaa ihmisiä toisillenne, ilman kliseitä.

Rakkaudella, Missy

Sinkkuuden ihana ja kamala maailma

Tässä kesän kuluessa miettinyt semmosta, että onko keski-ikänen sinkku jotenkin viallinen? Tai ehkä mä itteeni sellaseks oon mieltäny.
Mua naurattaa, ko tiiän itekki etten nyt välttisti oo se ykkössuosikki, ko en omaa sitä hienoa uraa ja taloudellista asemaa. Mutta ei mun päässä mitään vikaa ole, sillai haitallisesti ainakaan. Mutta se etten ole pariutunut ei tarkoita että mulle voi tyrkyttää kaikensortin luuseri-pettereitä ja peräkammarin poikia miesehdokkaiks. Se jopa hippasen loukkaa.
Mä en todellakaan ole kiinnostustunut siitä naapurin hiukka alkoholisoituneesta Perasta, joka ei oo oikeen naista saanu. Enkä kenenkään existä, jotka "niinko periaatteessa on ihan ok, mutta.."  Ja se ei ole kranttumaisuutta, vaan ihan silkkaa itsesuojeluvaistoa. Kun on kaikenlaista nähty. Mä en ole siis miesten kaatopaikka, en kenenkään hoitaja enkä kaikesta huolimatta kaipaa elämääni ketä tahansa. Paskat valinnat osaan tehä ihan itekki.

Toinen mihin oon nyt taas kohtuullisesti treffaillessa törmännyt, rauhalliset miehet joilla on joku kummallinen tarve hankkia elämään hankaluuksia "jännittävien" ja sekopäisten naisten muodossa. Miten periaatteessa äärettömän mukavan oloset miehet hakeutuu näiden seuraan? Ja pääsääntösesti tuntuu, ett ne jopa jotenkin kaipaakin tätä. Musta se on kummallista. Että se tavallinen ei riitä. Tarttee varmaan hankkia nahkaruoska ja lateksipuku ja huijata olevansa badass.
Mä olen käynyt läpi kaks omalla tavalla pimeetä suhdetta ja olisin jopa ilonen jos tuleva olis sellanen ittensä kanssa sinut oleva, ihan tavallinen työssäkäyvä mies. Että jos jotakin on nuo suhteet opettanu, niin tavallisuus on ihan jees eikä se todellakaan tarkota tylsyyttä.. vaikkei pataan tuliskaan eikä tarvis joka päivä kinata jostakin.

Ja tosiaan. Ihana että tuli syksy ja arki ja saa tekemistä. On taas ollu vatsahapot kovilla kahvitellessa. Ai tsiisus. Kaikkia se leipä mieheks tekeekin.
Nettideitit on peestä, mutta jos ei yritä, niin ei mitään saa.
Nyt kyllä aattelin alkaa säästelee pienistä opiskelijan tuloistani rahaa ja käymään kuuntelemassa livemusaa...vaikka yksin.
Huomasin viikonloppuna ettei siinä musahurmoksessa ees huomaa olevansa yksin.
Ehkä niistä löytäs jonku oikeasti hyvän tyypin, joka alkais mun kanssa yhessä käymään noissa. Kuullostaa suunnitelmalta?

Ei muuta ko synkkää syksyä kohti ja samalla valosampaa tulevaa.

Rakkaudella, Missy

Toimintaa säätänä

Nyt on todellakin todennettu ettei nettideittailu oo mistään kotosin.
Mä oon jo aivan liian kauan roikottanu profiiliani kahessa sivustossa.
Vaikka mä miten vaihdan profiilitekstin ja vaikka mihin muotoon, en vaan kohtaa saman henkistä ihmistä.
Ainoo saavutus noissa on helvetillinen turhautuminen.
Oli ihana keskustelu yhden kaverin kanssa tästä kuinka ihmiset luo somessa älytöntä positiivista kuvaa elämästään ja itsestään. Ko mä en osaa. Mä olen omanlainen ja ei hippastakaan kiinnosta esittää muuta ko olen. Mä olen positiivinen ja iloinen, ko on aihetta ja ko ottaa päähän, niin näytänkin siltä. Mä en myöskään treffijutuissa anna itestäni muunlaista kuvaa, ko mikä oon.
Mulla lukee tekstissä, että etsin toiminnallista miestä. Eli sellaista, joka tekis mun kanssa juttuja. Sellasia, missä olis uusia paikkoja, ihmisiä..siis sosiaalista toimintaa. Sellasta minkä vois jakaa toisen ihmisen kanssa. Mä oon vuosikaudet kulkenu itekseen. Mä kaipaan siis ihmistä joka jakas mun kanssa hauskoja asioita. Yksin ei enää tuu lähettyy, ko se on alkanu puuduttaa. Kun ei oikeen ketään tunne missään, niin oma seura on jo nähty.
Mä en siis eti mitään "jospa mä tulisin sun sohvannurkalle illaks nuohoo"-ihmistä enkä mitään "nähtäskö iltakahvin merkeissä"-tyyppiä. Nääkin on kivoja juttuja, mutta ko mä olen mun sohvannurkkani nähny ja iltakahvit osaan yksinkin juua. Että ette v***u tule istuksimaan mun himaan. Nysvätkää omassanne.
Ja jos kerron, että kaipaan toiminnallista miestä, niin eka mitä aina ehotetaan on joku helvetin samoaminen mettissä. Okei, sekin on kivaa, mutta ko sosiaalinen luonne vaatii tapahtumia, ihmisiä, uusia juttuja. Vai olenko mä niin ruma ettei mua voi viedä ihmisten ilmoille?
Enkä mä niin tyhmä ole ettenkö tajuais että mikä tarkotus noilla iltavierailuilla on? Mutta sen tarvis olla oikeesti niin hottis adonis, jäätävällä varustuksella, että mä lähen heittää housuja veks enneko ees tiiän kuka ja mikä tyyppi on. Ja näihin oikeesti hottiksiin oon harvemmin törmänny.
Se oliskin eri asia, jos mulla ois kaveri, joka tekis mun kanssa kaikenlaisia juttuja, niin tuskin ees miettisin mitään treffitouhui. Mutta sellanen kaveri puuttuu, on jo vuosia puuttunut.
Kaikilla on omat elämät ja omat sosiaaliset piirit.
Miten voikaan olla haastava kohdata aikuisella iällä ihminen? Miten keski-ikänen mies voi olla niin äärettömän suppee ajatuksissaan?
Mä en todella ota elämääni minkään sortin elämämkoululaista, en elämäntapaintiaania, en mitään kaavoihin kangistunutta enkä jaksa potkia ketään eteenpäin.
Toiminnallisuus on muutakin, ko kahvinjuomista ja patikointia.
Kohan saan lottovoiton, ostan asuntoauton ja ajan suomen päästä päähän ja käyn kaikissa mahollisissa tapahtumissa ja nähtävyyksissä. Helvettiläinen.
Ja jos löytys joku joka halvalla laittas mun auton kuntoon, pääsis ees ajaa vaikka Raumalle. 😀
Eiko Turkuun, siä positiivisempia ihmisiä.
Ja se mies joka lähtis mun kanssa vaikka Tampereelle (tässä kohtaa mies vetää tuplapropsit himaan, ko ite keksii kivan mestan ) viettää kivaa kesäpäivää, voi ehkä voittaa illan sohvannurkalla. Ja ei, mä en maksa sun reissuas, maksan omani.


Ei mulla taas muuta.
Nauttikaa kesästä. Mä ootan, että alkas taas koulu.

Rakkaudella, itsensä kanssa suhteessa oleva Missy

Paskanjauhantaa ja sananhelinää

Huomasin, että oon kokonaan unohtanu oksennella asioita. Ilmankos on ollut ahistava olo.  Kiirus ollut koulun, työharjottelun, sinkuttelun ja harrastuksen keskellä.

Tänään on viimenen kesäteatteriesitys ja alkaa totaali reilun kuukauden loma. Hiphei, mitähän keksis?
Alkasko oikein urakalla keskittymään sinkkuelämään? Ei taida mun pää kestää sitä.

Oon tässä talven ja kevään aikana taas törmänny sen kaltasiin vellihousuäijiin ettei oikeesti enää jaksa edes innostua.
Keski-ikänen mies. Ihan helvetin vaikee ihmislaji. Mitä korkeempi status, sitä vaikeempi.
Puhutaan puuta heinää. Ollaan täynnä aivan kummallisia tunnelukkoja, piintyneitä tapoja, turhia sanoja, saamattomuutta ja varmistelua.
Etsitään ja haetaan jotain, mitä tuskin edes on olemassa.

Jos nää tarinoiden kertojat käyttäs energiansa oikeaan toimintaan, niin väittäsin että heill ois erittäin antoisa elämä. Saattasivat kohdata paljon hyviä asioita.
Yleensäkin ihmiset, jotka syystä tai toisesta lupaavat turhia tai puhuvat vaan lämpimikseen hyviä asioita, aiheuttaa mussa allergisen reaktion. Joka kerta ihmettelen, että miks käyttää sanoja joita ei tarkota? Miksi vaivautua puhumaan juttuja joita ei aiokaan toteuttaa?
Tiedän toki, että ihmiset tekee tätä miellyyttääkseen, etteivät halua loukata. Mutta enempihän tuo loukkaa, kun joutuu pettymään turhista odotuksista.
Jos olisin listannut kaikki nuo asiat, joita mulle on luvattu tehdä ja mitä on suunniteltu, niin joutusin hankkimaan pienen mustan kirjasen ja riittäskö edes?

Että eipä kannata ihmetellä, jos mulle sanotaan juttuja ja totean siihen "blaablaa ja joojoo".
Enemmän tekoja, vähemmän puhetta.

Sitten tuleekin se kinkkisin kysymys. Miks mä törmään niin usein juur näihin vellihousuihin? Se onkin se tärkein pohdittava asia.
Tai sitten tähän ei ole edes mitään järkevää vastausta. Mene ja tiedä. Ja mähän menen, mutten mittää tiiä.
Niinpä vetäydyn kesälomalle itseni kanssa. Fillaroin, lenkkeilen (nyt mulla on siihen ihan lääkärin lupa), vietän aikaani rannalla, teen kaikkea sitä mihin köyhällä opiskelijalla on varaa. Laitan tulpat korviin ja annan turhien höpötyksien soljua ohi ilman sisäistystä.
Jos olis rahaa kävisin festareilla ja tutkisin eri paikkoja Suomen kauniissa kesässä. Mutta se tapahtukoon sitten, ko valmistun ja pääsen töihin.

Viettäkää tekin hyvä kesä ja puhukaa toisillenne, mutta tarkottakaa mitä sanotte ja olkaa ihmisiä toisillenne.

Sikamainen blondi toivoo teill antoisaa kesää. Ja jatkaa oksentelua, kun taas tulee asiaa.

Rakkaudella, Missy

Statuksena parisuhde

Parisuhde on elämää rikastuttava asia. Se voi parhaimmillaan olla yksi kantava voima, jolla jaksaa arjen haasteita.
Parisuhteen toinen osapuoli voi saada sun parhaat puolet esiin ja jakaa sun murheet ja tuplata ilon.
Silloin parisuhde täyttää tarkotuksensa.
Parisuhde ei saa olla itse tarkoitus. On ihmisiä, jotka väen vängällä vääntävät itelleen parisuhteen, koska statuksena se on hienoa. Saat tunteen, että olet hyväksytty. Koska sinkussahan täytyy olla joku vika, kun kukaan ei "huoli".
Näinhän ei useinkaan asia ole. Tiedän monia sinkkuja, jotka ei edes halua ristikseen toista ihmistä, koska voi joutua muuttamaan omia tapojaan ja tottumuksiaan.

Parisuhde on oikea silloin kun et joudu muuttamaan itseäsi toisen vuoksi. Vaan saat olla suhteessa juuri se mikä olet ja saat silti rakkautta ja hyväksyntää.
Hälytyskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, jos saat kumppaniltas osaksi jatkuvaa kritiikkiä sanoistas, teoistas tai olemuksestas. Se ei kuulu oikeaan rakkaudelliseen suhteeseen. Itseään ei saa hukuttaa suhteessa.
On ihmisiä, jotka hakevat parisuhdetta pinnallisin syin. Kumppanin täytyy olla määrätyn näköinen, omata määrätty sosiaalinen status eli pinkka kunnossa, hieno auto, komeet lihakset tai kiinteä pylly. Se mitä arvoja tuo ihminen edustaa ei ole merkityksellinen, koska kaiken pitää näyttää hyvältä. Silloin tämä parisuhde on hyväksyttävä muiden silmissä. Vai onko? Ja mitä sillä on merkitystä? Tiedättehän näitä, kun ihmiset sanovat "Voi kun ne näytää niin söpöiltä yhdessä"? Tulee kauniita yhteiskuvia ja ihastelua, mutta tuottaako se oikeaa iloa? Sitähän parisuhteen pitäisi tehdä. Ei rasittaa, ei kuormittaa eikä aiheuttaa turhautumista.

Monet hakevat parisuhteelta turvaa ja se onkin oikein, jos sen tarkotuksena ei ole täyttää omaa surkeaa elämäänsä. Jos sillä ei haeta täyttymystä siksi, että itse on rikkonainen eikä ole sinut itsensä kanssa. Pitää pärjätä oman päänsä ja elämänsä kanssa ennen kuin oikeasti voi edes haaveilla luottamuksellisesta suhteesta toisen kanssa. Jos jo suhteen alkumetreillä on epäluottamusta ja riitoja, ei se voi kantaa mitään hyvää. Pohja pitää olla kunnossa. Ihan kuin hyvässä rakennuksessa. Ensin perustus kuntoon, että talosta tulee suora.
Mä keskustelin mun lapsuudenystävän kanssa parisuhteista. Mun menneistä, hänen kolmattakymmenettä vuotta kestäneestä. Joka muuten on kunnioitettava aika tänä päivänä. Iso respect. Heiän suhde ei ole ollut helppo. Paljon kaikenlaista ongelmaa ulkoa päin, mutta itse parisuhde on kestänyt ja tuottanut jopa kaksi tervehenkistä lasta. Joka sekin on saavutus tänä aikana. Teinit, jotka ei dokaa eikä polta ja miettivät arvoasioita.
Tuo mun ystävä tokas ettei hänen miehensä ole se ihannemies. Että jos olis, niin se olis tehnyt pelkkää pahaa eikä tuottanut mitään hyviä asioita, niin kuin aikasemmat miehet teki. Hänen miehensä on hyvä isä ja säkällä hän sai samalla hyvän miehen itelleen. Vaikka tuo mies ei ollut se unelmien prinssi, niin tuo mun ystäväni arvostaa ja rakastaa miestään ja kertoo ettei parempaa olis voinut saada. Heillä on ollut kaikesta huolimatta hyvä elämä toistensa kanssa. Tämä mies on tukenut niissä karikoissa, joissa se unelmien mies ois karauttanu ratsullaan baariin ja pokannut paremman muijan, koska vaimo näyttää väsyneeltä.

Mä oon paljon pohtinut syytä miks en ole miestä "löytänyt" näiden viiden vuoden aikana ja oon tullut siihen tulokseen, etten oikein uskalla rakastua.
Syy on siinä etten luota omaan arvostelukykyyn. Mulla on ollut pelkästään paskoja ja valheellisia miehiä. Just niitä "unelmien prinssejä", jotka sitten on särkeneet kaikki unelmat. Ja jättäneet pelkkää murhetta ja katastrofeja jälkeensä. Mä haluan helpon suhteen, sellaisen jossa ei väännetä arvoista, vaan jaetaan samanlaiset. Sellaisen, jossa mä olen oikeasti ihana, vaikka en jaksaiskaan heittää hyvää läppää ja olla niin kiva. Sellaisen, jossa mä olen tärkein aikuinen suhde sille ihmiselle, ilman vaatimuksia mitä mun pitää olla. Sen pitää ennen kaikkea tuottaa enemmän hyvää kuin huonoa. Missään kohtaa mulla ei saa tulla tunnetta etten kelpaa. Tai mitä mun pitäs tehdä toisin, että oisin riittävä? Mä kun en ajatellut alkaa muuttamaan itseäni enää näillä kilsoilla.
Mä kun kuitenkin oon mielestäni ihan hyvä tyyppi, vaikka kaikki ei niin ajatelekaan. Mutta kaikkiahan ei voi miellyttää. Ja vaikka mulla ei ole kiillotettua haarniskaa eikä kiinteetä pyllyä, niin uskon että jonkun hyvän tyypin mielestä mä oisin se paras ihminen hänen elämäänsä.

Sinkkuus on jotenkin hyväksyttävää, jos on uraihmisestä kyse. Hän on vahva, itsenäinen eikä tarvitse toista. Mutta kun on kyse mun kaltaisesta tyypistä, pidetään sinkkua vähän reppanana ja säälittävänä. Sitä ei "huolita" ja asiaa surkutellaan. Ihan kuin se elämä muuttus merkitykselliseks sitten kun olis se puoliso elämää jakamassa. Paineet tähän tulee siis ulkoa päin. Ehkä tää lähtee meiän vanhakantaisesta ajattelusta, että ne peräkammarin pojat ja vanhat piiat oli jotenkin surullisia hahmoja?

Kaiken perusta on itsensä arvostaminen. Se, että minä olen tärkeä. Sille voi perustaa paljon hyvä asioita.
Eilisen mielenterveyspäivän kunniaksi vois jokainen, parisuhteessa oleva tai sinkku, toistaa itselleen "Minä olen tärkeä".
Ja muistaa ettei ulkokultaisuus ja muiden odotukset ole pitkälle kantavia voimia.
Ai niin ja läheisriippuvuus on muuten sairaus. Se ei ole rakkautta.

Rakkaudella, Missy