Antamisen ja saamisen aikaa

Hiukan väsyneen päivän jälkeen kotiin ajellessa tuli radiosta kaalimadon mainos, jossa täti tuumi:
"Rakas joulupukki. Tänä vuonna minä haluaisin saada....
No, ihan vain saada." 
Tokasin tätille takas, jotta "Kuule täti hyvä, niin minäkin, niin minäkin."

Antaminenhan on parasta, kun saa itsekkin, eikö? Sehän on sellaista vastavuoroista. Silloin sillä on paras tulos. Ei jää ketään kaivelemaan. Mutta tietysti aina ei voi olettaa, että saa myös itse..kun annat. Vai voiko? Eikös se ole ykspuolisena vähän niinko hyväkskäyttöä?
Ei se niinkään pidemmän päälle toimi, että itse olet aina antamassa etkä saa mitään hyvää takaisin. Semmoinen peli turhauttaa. Loppuu into hyvän antamiseen. 

Mistäkö puhun? No ihan kaikkeenhan tuo sopii. 
Minä kyllä tykkään antaa. Antamisen ilo joskus pelkästään riittää. Mutta hyvinkin pian huomaan, kun se kääntyy vaatimuksiksi. Mitä enemmän annat, sitä enemmän vaaditaan. Tai oletetaan. Sillon häviää ilo antamisesta. 
Minulla on paljon taitoja ja juttuja joita voin jakaa. Ja annan omastani sitä tarvitseville. Joskus jopa saan itsekkin. Ja joskus yllätyksellisesti saan, vaikken ole itse asian eteen mitään tehnyt.

Että iloa sekä antamisesta että saamisesta. Sitähän Joulukin on.
Eikä se saaminen ole aina materiaa, se voi olla hyvä sana tai kehu.
Muistaminen. Se, että koet itsesi tärkeäksi vain siksi, että olet.

Että jos me kaikki annettas näin joulun aikaan, niin jokainen myös sais. Oli se kiitos, hymy tai hyvän joulun toivotus. Kuhan vaan annettas. 

Minä oon niin paljon jo antanut, että jään oottelee sitä saamista. Jotakin olen jo saanutkin, kiitollinen olen siitä. 
Että ihan vaan kun saisin... 

Rakkaudellista ja lämmintä Joulun aikaa.

Rakkaudella: Missy

Voihan j-juttu

Se tulee.. ja sen huomaa kaikkialla. Se on suurimmalle osalle ihmisiä hysteriaa aiheuttava tila.

Kaupassa ei juuri näin joulukuussa viittis viikonloppusin käydä, ko ihmiset on ihan sekasin. Kärryjä lastataan täyteen kaikenlaisella krääsällä, mukana istuu naama punasena kirkuvat lapset, jotka ei todella viihdy siellä turhuuden markkinoilla.
Sitähän tuo on.. Markkinahumua.
Kaukana on hyvä tahto ja lähimmäisenrakkaus.
Kyse on kilpavarustelusta. Kuka ostaa sen parhaimman lahjan.

Leikitelläämpä ajatuksella ettei kaupasta saisi yhtään ainoota kulutustavaraa.
Olis vaan välttämättömimmät eli ruuat.
Jouluna pitäisikin vaan olla läsnä toisilleen, ilman yletöntä lahjavuorta.
Tulisiko vieroitusoireita? Miten muistaisin sitä minulle tärkeää ihmistä?
Tai entäpä jos velvoitettaisiin ettei kukaan saisi viettää jouluaan yksin. Jokainen perhe joutuisi ottamaan kanssaan viettämään joulua yhden yksinäisen ihmisen.
Siinä olisi joulun tärkein lahja.
Kiellettäisiin ruuan hamstraus. Perheet saisivat ostaa vain sen määrän mitä oikeasti tarvitsee. Olisi ruokakortit. Ja kaikki ylimääräinen ruoka jaettaisiin köyhiin perheisiin.

Minä itse en aio tänä jouluna haalia mitään isoa. Yhden ison, siis kalliin lahjan olen ostanut ja se on yhdelle mun elämäni miehelle eli teinille.
Päätin, että vaikka mä olen oikeasti vähävarainen, jaan omastani jollekkin toiselle.
Ja kuin merkkinä tästä, näin arkiapuri sivustolla tarinan perheenäidistä, joka on pulassa erottuaan narsisti miehestään. Hän haki apua joulun järjestämiseen ja muihin tarpeisiin tyttärilleen, koska ex mies on kaiken rikkonut ja aiheuttanut isot henkiset traumat koko perheelle. Tarina liippasi kovasti läheltä omaa menneisyyttä ja heräsi muistikuvat ajasta jolloin kaikki apu olisi ollut tarpeen. Ite en apua juuri pyytänyt, koska häpeä ja väsymys oli suuri. Pyyteetöntä apua sain esim pojan tarhasta, jossa johtaja antoi joulua varten lahjakortin. Muistan vielä, kun tuo ihana ihminen otti kädestä kiinni ja toivotti "Turvallista Joulua". Se oli hetki jolloin taas uskoin vähän parempaan maailmaan.

Rakkaushan on joulun suurin sanoma. Tai pitäisi olla. Lähimmäisen rakkaus ja se voi olla muutakin kuin ne ihmiset, jotka on siinä lähimpänä.
Mä huomaan iän karttuessa tulevani enemmän allergiseks kaikelle pinnalliselle ja turhalle. Turhille titteleille, materialle ja muulle, joka ei oikeasti tee sitä Ihmistä.
Meillä on ympärillä niitä arjen sankareita, jotka ei välttämättä pääse näkyviin hienoilla autoilla ja statuksillaan, mutta ovat selvinneet sellaisesta arjen haasteesta joka vaatii oikeaa henkistä ponnistelua. Näitä tulisi muistaa. Arjen sankareita.


Joulu aiheuttaa mulle nykyään enemmän ärsytystä kuin hyvää mieltä. Kaikki telkasta tulevat mainokset, ihmisten puheet siitä mitä kaikkea pitää tehdä, kaupoissa kamala tungos ja kiire. Se on niin kaukana joulun sanomasta, että vaikka en uskova olekaan, voisin viettää koko joulun ajan kirkossa ihan vaan siksi, että saisin sen rauhan.

Onneks pian on tammikuu. Saa taas keskittyä olennaiseen ja ihmisetkin rauhottuu ja kaupoissa saa käydä ilman mustelmia lonkissaan.

Kiireetöntä joulunaikaa meille.
Ja muistakaa.. rakkaus on tärkeintä, lähimmäisen rakkaus.

Rakkaudella Missy