Mielenhallintaa

Mä katoin Therouxin dokkaria skientologiasta.
Ihan huikee lahko, oikeesti. Se miten se vaikuttaa ihmisen mieleen ja murtaa sen.
Samaahan tekee moni muukin uskonlahko, muttei niin suuressa mittakaavassa.
Lyhytnäkösesti tulinkin siihen johtopäätökseen, ett kaikki uskonnon harjottaminen pitäs lailla kieltää. Koska kaikki uskominen tapahtuu
ihmisen tarpeeseen käyttää valtaa. Ei muuhun.

Tätä hurmokseen perustuvaa mielen hallintaahan ihminen käyttää muuallakin.
Sitä käytetään myös hyvässä tarkotuksessa, kuten PT:t kuntosaleilla. Saavat sut uskomaan, ett säkin pystyt, että tsemppiä..jaksaa, jaksaa. Vaikkei välttämättä jaksaskaan. Ja erilaiset elämänhallinta gurut tekee tätä. Että näin ja näin toimimalla saat elämäs kulkemaan. Kun vaan uskot siihen, nää positiivisen elämän tyypit. Ei sen väliä, vaikka eväät on homeessa ja mikään ei lähe, mutta ko uskot, että hymyilemällä kaikki kulkee, niin sunkin elämäs muuttuu. Sillai vaarallista leikkiä ihmisen mielellä, jos realismi oikeesti on se ettei ole mitään mistä tarttua kiinni.

Pienimuotoisesti tätä ihmisen mielen hajottamista ja siihen vaikuttamista tapahtuu sairaissa parisuhteissa. Ihminen ajetaan siihen riippuvuuden tilaan ettei sulla ole kuin se perhe ja parisuhde. Sen jälkeen aletaan toistuvasti hokea ettet ole mitään ilman tätä sairasta yksilöä siinä suhteessa. Että saat olla kiitollinen kaikesta mitä sulla on, tälle sairaalle yksilölle. Välillä käytetään niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, ett se viimeinenkin itsetunnon ripe hajoaa. Ja tuotos on valmis. Robotti, joka ei kykene toimimaan kuin toisen käskystä. Ja sitten ulkopuoliset ihmettelee kuinka tuo ihminen suostuu kaikkeen? Tässä kohtaa ulkopuolisten pitäisi ihmettelyn sijaan konkreettisesti toimia. Tässä pienessä mittakaavassa se on jopa mahdollista, kun taas näitä uskonnollisia järjestöjä vastaan ei. Siinä puhuu iso raha.

Mieli on siitä jännä asia, että sen järkkyminen ei välttämättä näy muille. Sitä voidaan hallita tarpeen tullen toimimaan järkevästi, niin ettei muut näe sen rikkonaisuutta. Sen hajottamiseen toisen ihmisen toimesta ei tarvita kuin vahva puheenlahjat omaava psykopaatti. Näitähän kaikki diktaattorit, roturealistit ja uskonjohtajat usein ovat. Myös ihan tavan tallaajissa on näitä. Pelottavaa.

Mieli on sellainen, että sitä voidaan hallita uskomaan mitä tahansa, kun konstit on oikeat. Sitä hallitsemalla voidaan poistaa kipuja, saada uskomaan että yksi pilleri laihduttaa, että pääset eroon päihteistä, että jumala pelastaa jne jne.. Mieli, ajattelu, tunteet,  päänsisäiset asiat.. ne jutut, jotka eivät ole konkreettisia, on kaikista ihmeellisimpiä.
Se mikä tästä tänä päivänä tekee mielenkiintoisen, on se kaikki konkreettinen tieto, joka meillä on mahdollista saada kirjoista ja netistä. Ennen ei näin ollut ja silloin olikin jotenkin hyväksytympää, ett ihmiset "hurahti". Kun ei muusta tiedetty, niin tehtiin mitä muut sanoivat.

Yhteiskunta luo koneistoja, jotka määrittelevät mitä "kaikkien tulisi tehdä ja kuinka toimia". Näitä tarvitaan, että yleinen järjestys toimii. Mutta kaikki tämän ei pienen ihmisen näkökannalta ole hyväksi. Kaikki kun ei pysty toimimaan samalla tavalla. On heikompia ihmisiä, jotka putoavat kelkasta.
Juuri näihin heikkoihin ihmisiin on helpompi vaikuttaa mielenhallinan avulla ja ikävä kyllä usein negatiivisesti.
Kun ihmisellä on surua ja menetyksiä, tarjotaan uskontoa usein tähän avuksi. Eikä siinä, jos se tuottaa postiivisuutta ja järki säilyy, niin hyvähän se on. Mutta kun ihminen on siitä kamala peto, että vallanhimo iskee ja valtaa käytetään väärin. Saadaan itselle voimallisuus nujertamalla muita.

Mä olisin tällä hetkellä älyttömän onnellinen, jos löytäsin jonkun mihin uskoa, joka antas tunteen että kaikessa on järkeä. Että kyllä kaikki kääntyy hyväksi ja olet äärettömän tärkeä ja merkityksellinen. Että sulla on syy herätä joka aamu ajoissa, vaikka et teekkään mitään merkityksellistä, kohan hengität.
Mutta ko mä oon niin äärettömän inhorealistinen ja luen ja etsin tietoa kaikesta, niin muhun ei pure nuo jutut...enää.
On asioita joihin uskon, jutta en nää tarpeelliseks tuputtaa näitä muille.
Mä olen käynyt läpi parisuhteessa ton mielenhallinnan murtamisen ja päässyt siitä eroon ja parantunut ajatuksesta etten ole mitään. Olen jotain, kaikki on. Se mitä, sitä en tiedä, mutta mun mieltäni ei toinen ihminen enää voi murtaa.
Tää yhteiskunta kyllä. Kaikilla vaatimuksillaan ja sillä, että kun et kuulu johonkin yhteiskuntaluokkaan, syrjäydyt. Se on nimittäin taivaan tosi.
Ehkä näiden syrjäytyneiden tarttis perustaa jokin lahko.? Jokin johon uskoa ja antais voimaa?
Mutta ko tässäkin taas mennään perseelleen, ko ihminen on mukana.

No.. kaikessahan pitää olla joku punainen lanka. Tässä jutussa mun punainen lanka on, ett koska sulla on kyky ajatella, etsiä tietoa ja lukea, käytä niitä. Aivoja ei oo turhaan luotu. Jos joku asia tuntuu pahalta ja aiheuttaa ahdistusta, se ei voi olla oikein.
Jos tuntuu ettei jossain ole järkeä, niin ota selvää. Lue, tutki, esitä kritiikki.
Mutta se mikä on totta, onkin vaikeempi juttu. Meillä kaikilla tuntuu olevan ain se oma totuus.

No.. ettei pää sekoa ihan pohdinnasta, niin toivotan mielekästä päivää.
Uskokaa itseenne, edes.

Rakkaudella, Missy

Suositeltavaa

Mä tässä pohdin, ko yhellä facen sinkkusivustolla oon kirjotellu diipadaapaa siitä, mitä on mun mielestä olla sinkku, että sinkuilla pitäs olla suosittelijat.

Mä ko asun tässä satakuntalaisess pikkukylässä ilman isompaa sosiaalista verkostoa enkä käy baareissa juur eikä mua kukaan mihkään kekkereihin pyyä, niin on aika vaikee törmätä miehiin. Kadulla jos alkasin repii hihasta joka ikistä mielenkiintosta miesihmistä, niin hyvin äkkiä kävis ohkasesti.
Netissä ko yrität tutustuu, niin törmäät sitoutumiskammosiin. On kuulemma paljon järkevämpää hankkii kertahoitoi ko sitoutuu. Naiset kuulemma vaan aiheuttaa riesaa jne jne..
Niinpä mietin, ett saman asian äärellä on varmaan muutkin sinkut. En mä voi olla ainoo. Jos sinkuillakin olis tuttuja, jotka suosittelis niitä toisille sinkuille. Ihan niinko suositellaan tuttua putkimiestä tai kampaajaa tai lääkäriä. Että hyvä tyyppi on, osaa hommansa, sinne vaan.
Oisko loisto? Sillai vältyttäs turhilta paskamaisuuksilta. Ja tulis niitä onnellisia pareja. Suomalaiset ko pääsee jatkuvasti otsikoihin yksinäisyydestään.

Tietysti täss tulee se ongelma, ett mull on tapana herättää ärsytystä. Ko mua ei edes haluta oppia tuntemaan, vaan mun heitot ymmärretään väärin. Niin, että mahtaa olla hiljasta suosittelijoilla..
Mutt on mull sitten muualla taas tuttuja, jotka jopa taitaa jopa tykätäkin musta. Ei sen välii.. johan tää kylä alkaakin ahistaa.

Musta tommonen amorina toimiminen ois kivaa.
Että jos te tiiätte tuttavapiirissänne kaks hyvää ja mahollisesti toisillenne sopivaa yksinäist ihmist ni ujuttakaa nuo samaan tilaan.
Tietty, kaikki ei kaipaa seuraa.. mutt meitä yksinään olemaan kyllästyneitäkin on (olen lukenut ja huomannut) kohtuu paljon.
Jäis pois noi varattujen vammaset vonksumiset ja tunnevammasten turhat jorinat. Eikä tulis niitä turhia angsteja vastakkaista sukupuolta kohtaan, ko ain  tulee huteja.

Että suosiollista tulevaa.. teille ja meille.. tai kaikille.

Rakkaudella, Missy

Ongelmajäte

Ongelmajätehän on sellaista, mitä kaikki pyrkii välttämään. Ei oikeen tiietä mihin hittoon se pitäs tyrkätä, mutta pois se pitäs silmistä saada.
Mä välillä tunnen itteni yhteiskunnan ongelmajätteeks.

Taustaa:
Mä olen tehnyt elämässäni paljon työtä. Raskasta työtä, niin henkisesti, ko fyysisesti. Olen auttanut ihmisiä, joiden elämä ja mieli on ollu hajalla. Joilla on fyysisiä rajoitteita ja jotka ei kykene puolustamaan omia oikeuksiaan. Mä oon tehnyt jopa yhtä aikaa kolmea työtä. Hoitanut samalla kahden erkkalapsen tarpeet. Pitänyt perheen koossa ja ollut lähimmäinen muille.
Mä taistelin aikana jolloin adhd ei ollut muotisana, vanhemmalle pojalle terapiat ja tuet. Oon ymmärtänyt muiden ongelmia ja pyrkinyt olemaan tukena.
Mulla oli arvo,  ko olin työelämässä. Jännä, mutta mun työtäni arvostettiin, vaikka niitä ihmisiä joita autoin, ei arvostettukaan.
Kun olin töissä, sain vapaasti olla väsyny, olla loman tarpeessa, kaivata vaihtelua.
Mä sain arvostusta työntekijänä. Musta suoruudestani huolimatta usein jopa pidettiin. Työmoraali on ollut mulla mielestäni korkea.
Se oli se yksi päivä, ko tein työtäni paikassa, jossa ei työolosuhteet ollu semmosia ko piti. Ei siellä tehty tiiminä töitä etkä todella saanut tukea.
Se oli se yksi kerta, ko halusin saada kehitysvammaisen pojan lopettamaan itsensä satuttamisen. Kyllä..pyysin jopa muilta apua sitä saamatta.
Silloin hajos mun selkä, hajos mun maailma, mun arvoni jne..

Nyt mä oon yhteiskunnalle ongelmajätettä. Ne ei tiiä mitä ne mun kanssa tekis.
Kohtaan järetöntä pompottamista, ylenkatsomista, taitojeni dissaamista.
Mä kelpaan ilmaisena tekemään ihan samat hommat ko palkkaa ansaitsevat tekee. Mutta mun työn arvo on 0 euroa.
Samalla mun arvoni on samaa luokkaa.
Ihan ko mun selän hajoomisen myötä mun kaikki oppi olis kadonnut. Kaikki se mitä oon omaehtosestikin opiskellut.
Kaikki mun tieto, taito ja kiinnostus on valunu vuosien myötä unholaan.
Miks mun täytyy todistella erinomaisuuteni, ei sitä muidenkaan tarvi?
Ja kun en ansaitse palkkaa, ei myös maallinen omaisuus kerry. Sekin pudottaa sun arvos muiden silmissä.

Mä nyt ehkä alotan ens viikolla taas kerran ilmasen työn. Ihan vaan siks, ett saisin mahollisuuden päästä kouluun.
Mutta se ylenkatsominen ja vähättely, johon oon eri tahojen virkailijoiden toimesta törmännyt, on kyllä aiheuttanu sen etten ees tiiä huvittaako?
Ko eihän mun ois ees pakko. Ihan ite mä tätä oon tahtonut. Kukaan ei pakota eikä ykskään instanssi voi multa viiä sitä pientä tuloa, jonka saan vaikka kieltäytyisinkin.
Mä en jaksas enää yhtäkään aivotonta hommaa. En yhtäkään "kohan nyt jotakin teet"- juttua.
Mun aivot huutaa haasteita ja onnistumisia. Niitä samoja, joita töissä sain.
Musta on tullu ameeba, ihan vaan ko mua pietään semmosena.
Tää tarve olla merkityksellinen on varmaan nyt enempi korostunut, ko mulla ei ees pojat oo tarviimassa mua joka päivä.
Ja kun mä en oo töissä, oon vapaata riistaa kaikelle "tekisitkö ilmatteeks tän, ko sullahan on aikaa"-jutuille. Tarjotaan kaiken sortin
piperrystä, koska totta kai ameeba tekee moiset.
Enkä mä enää halua kuulla kuinka mulla on niin helppoo, ko ei tarvi aamusin herätä töihin.
Ei mulla helvetti oo helppoo.
Mun pitää keksiä päiviin täytettä etten levii päästä.
Jos oliskin rahaa, niin opiskelisin kaikkea ja keksisin vaikka mitä harrastuksia.
"Sulla on helppoo, ko sun ei tarvi tehä tätä hommaa"
Se on kuulkaa ammatinvalintakysymys. Vaiha alaa, jos työ ahistaa.
Niin mäkin terveenä tein. Vaihdoin paikkaa, ko mulla ei ollu enää annettavaa.
Siinä työssä mitä mä tein, toi on mun mielestä maailman tärkein juttu. Sitä ei saa tehä toisella kädellä. Ei sitä ainakaan kukaan tervepää
palkan takia tee.

Ongelmajäte. Ko joku vaan keksis mihin sen piilottas ettei näkys ja kuulus? Ärsyttävä riesa moinen. Kysyy tyhmiä ja vaatii kaikkea.

Seuraavan kerran ko tekee mieli valittaa "paskaduunistas", ni avaappa noi eri työtä ilmottavien tahojen sivut. Mieti, että mitä muuta voisit tehä äläkä narise.
Mäkin selaan niitä läpi viikoittain. Ja oon oikeesti hakenu vaikka mihin. Mutta mä en kelpaa, koska mun työhistoriani on viime vuosilta vaillinainen.
Se, mikä mun motivaatio ois, ei lie merkittävä.

Mä en missään nimessä oo katkera, vaan helvetin ärsyyntynyt.
Ja huomaan, ett yhä herkemmin nostan henkistä keskisormea näissä virastoissa joissa joudun käymään taitojani todistamassa.
Että lisää vaan aktiivimalleja ja energian tuhlaamista turhuuksiin.
Jätetään oikeasti potentiaalinen työntekijäaines nostelemaan henkistä keskisormeaan, samalla ko kyykytetään ihmisiä, joita ei työ kiinnosta tai sitä ei heille ole.
Jokainen ansaitsee työstään palkan. Eikö?
Ja jokaisella on historia, jota ei pitäs väheksyä.
Kaikkia pitäs kohdella niinko ihmistä.. ei minään riesana, ongelmajätteenä.

Ei mulla muuta. Mukavaista arkea teille..

Rakkaudella, Missy