Parisuhde on elämää rikastuttava asia. Se voi parhaimmillaan olla yksi kantava voima, jolla jaksaa arjen haasteita.
Parisuhteen toinen osapuoli voi saada sun parhaat puolet esiin ja jakaa sun murheet ja tuplata ilon.
Silloin parisuhde täyttää tarkotuksensa.
Parisuhde ei saa olla itse tarkoitus. On ihmisiä, jotka väen vängällä vääntävät itelleen parisuhteen, koska statuksena se on hienoa. Saat tunteen, että olet hyväksytty. Koska sinkussahan täytyy olla joku vika, kun kukaan ei "huoli".
Näinhän ei useinkaan asia ole. Tiedän monia sinkkuja, jotka ei edes halua ristikseen toista ihmistä, koska voi joutua muuttamaan omia tapojaan ja tottumuksiaan.
Parisuhde on oikea silloin kun et joudu muuttamaan itseäsi toisen vuoksi. Vaan saat olla suhteessa juuri se mikä olet ja saat silti rakkautta ja hyväksyntää.
Hälytyskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, jos saat kumppaniltas osaksi jatkuvaa kritiikkiä sanoistas, teoistas tai olemuksestas. Se ei kuulu oikeaan rakkaudelliseen suhteeseen. Itseään ei saa hukuttaa suhteessa.
On ihmisiä, jotka hakevat parisuhdetta pinnallisin syin. Kumppanin täytyy olla määrätyn näköinen, omata määrätty sosiaalinen status eli pinkka kunnossa, hieno auto, komeet lihakset tai kiinteä pylly. Se mitä arvoja tuo ihminen edustaa ei ole merkityksellinen, koska kaiken pitää näyttää hyvältä. Silloin tämä parisuhde on hyväksyttävä muiden silmissä. Vai onko? Ja mitä sillä on merkitystä? Tiedättehän näitä, kun ihmiset sanovat "Voi kun ne näytää niin söpöiltä yhdessä"? Tulee kauniita yhteiskuvia ja ihastelua, mutta tuottaako se oikeaa iloa? Sitähän parisuhteen pitäisi tehdä. Ei rasittaa, ei kuormittaa eikä aiheuttaa turhautumista.
Monet hakevat parisuhteelta turvaa ja se onkin oikein, jos sen tarkotuksena ei ole täyttää omaa surkeaa elämäänsä. Jos sillä ei haeta täyttymystä siksi, että itse on rikkonainen eikä ole sinut itsensä kanssa. Pitää pärjätä oman päänsä ja elämänsä kanssa ennen kuin oikeasti voi edes haaveilla luottamuksellisesta suhteesta toisen kanssa. Jos jo suhteen alkumetreillä on epäluottamusta ja riitoja, ei se voi kantaa mitään hyvää. Pohja pitää olla kunnossa. Ihan kuin hyvässä rakennuksessa. Ensin perustus kuntoon, että talosta tulee suora.
Mä keskustelin mun lapsuudenystävän kanssa parisuhteista. Mun menneistä, hänen kolmattakymmenettä vuotta kestäneestä. Joka muuten on kunnioitettava aika tänä päivänä. Iso respect. Heiän suhde ei ole ollut helppo. Paljon kaikenlaista ongelmaa ulkoa päin, mutta itse parisuhde on kestänyt ja tuottanut jopa kaksi tervehenkistä lasta. Joka sekin on saavutus tänä aikana. Teinit, jotka ei dokaa eikä polta ja miettivät arvoasioita.
Tuo mun ystävä tokas ettei hänen miehensä ole se ihannemies. Että jos olis, niin se olis tehnyt pelkkää pahaa eikä tuottanut mitään hyviä asioita, niin kuin aikasemmat miehet teki. Hänen miehensä on hyvä isä ja säkällä hän sai samalla hyvän miehen itelleen. Vaikka tuo mies ei ollut se unelmien prinssi, niin tuo mun ystäväni arvostaa ja rakastaa miestään ja kertoo ettei parempaa olis voinut saada. Heillä on ollut kaikesta huolimatta hyvä elämä toistensa kanssa. Tämä mies on tukenut niissä karikoissa, joissa se unelmien mies ois karauttanu ratsullaan baariin ja pokannut paremman muijan, koska vaimo näyttää väsyneeltä.
Mä oon paljon pohtinut syytä miks en ole miestä "löytänyt" näiden viiden vuoden aikana ja oon tullut siihen tulokseen, etten oikein uskalla rakastua.
Syy on siinä etten luota omaan arvostelukykyyn. Mulla on ollut pelkästään paskoja ja valheellisia miehiä. Just niitä "unelmien prinssejä", jotka sitten on särkeneet kaikki unelmat. Ja jättäneet pelkkää murhetta ja katastrofeja jälkeensä. Mä haluan helpon suhteen, sellaisen jossa ei väännetä arvoista, vaan jaetaan samanlaiset. Sellaisen, jossa mä olen oikeasti ihana, vaikka en jaksaiskaan heittää hyvää läppää ja olla niin kiva. Sellaisen, jossa mä olen tärkein aikuinen suhde sille ihmiselle, ilman vaatimuksia mitä mun pitää olla. Sen pitää ennen kaikkea tuottaa enemmän hyvää kuin huonoa. Missään kohtaa mulla ei saa tulla tunnetta etten kelpaa. Tai mitä mun pitäs tehdä toisin, että oisin riittävä? Mä kun en ajatellut alkaa muuttamaan itseäni enää näillä kilsoilla.
Mä kun kuitenkin oon mielestäni ihan hyvä tyyppi, vaikka kaikki ei niin ajatelekaan. Mutta kaikkiahan ei voi miellyttää. Ja vaikka mulla ei ole kiillotettua haarniskaa eikä kiinteetä pyllyä, niin uskon että jonkun hyvän tyypin mielestä mä oisin se paras ihminen hänen elämäänsä.
Sinkkuus on jotenkin hyväksyttävää, jos on uraihmisestä kyse. Hän on vahva, itsenäinen eikä tarvitse toista. Mutta kun on kyse mun kaltaisesta tyypistä, pidetään sinkkua vähän reppanana ja säälittävänä. Sitä ei "huolita" ja asiaa surkutellaan. Ihan kuin se elämä muuttus merkitykselliseks sitten kun olis se puoliso elämää jakamassa. Paineet tähän tulee siis ulkoa päin. Ehkä tää lähtee meiän vanhakantaisesta ajattelusta, että ne peräkammarin pojat ja vanhat piiat oli jotenkin surullisia hahmoja?
Kaiken perusta on itsensä arvostaminen. Se, että minä olen tärkeä. Sille voi perustaa paljon hyvä asioita.
Eilisen mielenterveyspäivän kunniaksi vois jokainen, parisuhteessa oleva tai sinkku, toistaa itselleen "Minä olen tärkeä".
Ja muistaa ettei ulkokultaisuus ja muiden odotukset ole pitkälle kantavia voimia.
Ai niin ja läheisriippuvuus on muuten sairaus. Se ei ole rakkautta.
Rakkaudella, Missy
