Miehen mielenpuoli

On niin mulle haasteellinen, että en ehkä koskaan osaa tätä oivaltaa.
Mulla on ollut hassu syksy. Tässä neljän sinkkuvuoden aikana olen istunut kaffikupin ääressä jokusen miessukukukuntaa edustavan ihmisen kanssa.
Käynyt syömässä jos jonkinlaisia illallisia ja lounaita, kävellyt jos missäkin päin Satakuntaa kuuntelemassa tarinaa miehen mielistä. Menneisyydestä, existä,  lapsista, siskonkumminkaiman kuolleesta koirasta jne.
Muutamaa tapaillut jonkin tovin, mutta aina on tullu joku..  mikä se joku on, sitä en tiiä. Mikä kenelläkin.  Tai sitten mies on omannut sellaisia tapoja, joita mä en siedä. Kuten juominen, liiallinen semmoinen. Ei kuulu mun maailmaan tuo.

Mutta nytpä siihen hassuun syksyyn. Nämä muutamat miehet on alkaneet yht äkkiä heräämään jostain horroksestaan, kaikki samaan hetkeen. Laittaneet viestiä kuka mistäkin syystä. Että yht'äkkiä mun pitäisi jotenkin kiinnostua? Että olisin tässä istunut kotona ja miettinyt, että mitähän sillekin kuuluu?
Oikeestikko miehet on noin hitaita? Vai pelaako ne? Vai luuleeko nuo tosiaan, että tunneasiat herää eloon napin painalluksella ja kaikki se mitä on sanottu menettää merkityksen? Huhheijaa, nyt ei yksioikoinen blondi ymmärrä eikä edes halua.

Syksykö sen tekee? Luonto kuolee, niin nuokin pelkää kuolevansa? Telkasta tulee vaan romanttista hömppää ja hölmöjä sarjoja, niin kokeillaampa tarttusko sekin hölmö täkyyn?
Ei, ei näin. Ainoo mikä kertaalleen lämmitettynä toimii on kaaliruuat ja keitot, muut asiat saa unohtaa. 
Ihminen ei ole leikkikalu,  sitä varten saa aikuisten kaupasta ihan kuulemma ihmisen kokoisiakin kumileluja. Niille voi jaaritella liirumlaarumia eikä nuo oo moksiskaan paskanjauhannasta. Ne voi istua sun kanssa dokaamassa eikä nalkuta siitä. Niitä voi käyttää iltojen iloihin ja  ko naama alkaa kyllästyttää, sulloo vaikka sängyn alle pois silmistä.

Rakkaat miehet. Vaikka teillä on saattanut elämässä sattua siipeen.  Vaikka naiset pääsääntösesti saattaa tulla iholle ja aiheuttaa epämiellyttävää riippuvuuden tunnetta, niin uskokaa pois. Kaikki ei halua, että teitä sattuu. Kaikkia ei voi uunottaa eikä kaikki oottele kuukausi ja vuosi tolkulla, että koskahan teille sopii. 
Minä kun oon perus kiltti, vaikka vittumainen, niin mitään en pahaa näille halua. Ei ole mitään syytä nolata, loukata tai satuttaa.
Meillä kullakin on ristimme.  Mulla tää jumalaton ihmisen ikävä, mutta kuten vanha sanonta kuuluu... rakkaus on ikuista, kohde vaan vaihtuu. Sen verran adhd, että jos ei ihminen oon isompaa jälkeä sydämeen jättänyt,  muistikuvat haaliistuu muutamassa päivässä.  Se kai on mun onni, tässä julmassa ihmisten välisessä leikissä.

Loppuun ainoo hyvä asia, mitä näissä viesteissä on tullut., niin kauniit sanat, joita en oo tainnu koskaan kuulla.
"Eniten tykkäsin susta aamuisin, kun et ollu niin Missy..."
Ei huono.. Ehkä joku ihan oikeesti oikea tulee tykkäämään.  

Rakkaudella :  Missy

Mielekäs elämä

Mä olin tänään koulutuksessa. Mielenterveyden ensiapu oli koulutuksen aihe.
Siinä käsiteltiin aihetta, mistä koostuu mielenterveys ja yleensä henkinen hyvinvointi ?
Nousi yksi lause,  että osaa rakastaa ja tehdä työtä.
No aiheeseen liittyen kolahti katsellessani "vain elämää" Juha Tapion sanat arjen sankareista, jotka tekevät työtään, kuka mitäkin, selkä ja otsa hiessä läpi koko elämänsä saamatta yhtään kiitosta ja kunniaa.
Nämä yhdessä herätti mun tarpeen kyseenalaistaa ihmisen merkityksellisyyden työn kautta.
Luterilaiseen tapaan ajatella kuuluu tää kunnioitus työn kautta. Ole ahkera, otsasi hiessä on sun leipäsi syömän jne jne
Mä tossa koulutuksessa kerroin oman tarinani. Olen ollut ahkera, tehnyt paljon työtä.  Kolmea työtä yhtä aikaa parhaillaan. Hoitanut kodin ja kaks adhd poikaa.
Kukaan ei muista tätä. Mutta kaikki tietää etten ole nyt työssä,  palkkatyössä. Eli mun arvostus on nolla, koska en omaa maallista hyvää. En tienaa rahojani työstä. Ei riitä, että kerron tekeväni erilaisia vapaaehtoishommia. Olevani osallistuva yhteiskunnan jäsen omalla tavallani. 
Olen yksin hoitanut kaksi adhd poikaani. Välttänyt mahdolliset sosiaaliset ongelmat olemalla läsnä heidän ongelmilleen ja erityistarpeilleen.
Onni onnettomuudessa siis, mun selkäni hajos siinä kohtaa poikien elämää, kun oli paljon haasteita.
Toivuin neljän leikkauksen välissä ja samalla hoidin poikien terapioita ja kuntoutuksia,  juoksin koulupalavereissa ja ohjasin kotona ja pidin yllä struktuurista päivärytmiä.
Mutta silti en ole oikeutettu kiitokseen ja kunnioitukseen. Koska en tuota, en aja uudenkarhealla autolla enkä asu omistusasunnossa.
Kaiken tän pyörityksen keskellä oon säilynyt kohtuu tervepäisenä enkä ole luovuttanut. 
Maksan kuitenkin veroja, kuten työssäkäyvätkin. En hae rahaa sossunluukulta, sinniin pienillä tuloillani.  En ryyppää rahojani enkä tee pahaa muille.
Mulla on tällä hetkellä elämänvaihe,  jossa tarvitsisin paljon henkistä tukea, sitä saamatta. Mun elämä on kuin puhdas taulu eikä sivellin ota oikein piirtääkseen siihen viivan viivaa. Siihen tarvitaan maalari. Se maalari määrittää mitä voin tehdä, millainen se viiva on. Siis vakuutusyhtiö.
Jos omaisin rahaa, en kyselis.  Kouluttasin itteni ammattiin joka mua oikeesti kiinnostas. Tekisin asioita joissa olen hyvä. Ja mä tiedän olevani monessa todella hyvä.
"Sullahan on ammatti". Kyllä, mulla on ammatti,  joka vei terveyden. Se vei työn jota rakastin. Ja kun mä en osaa mitään niin hyvin kuin auttaa ihmisiä, olla läsnä.
Mä huomaan ihmisten väheksymisen vaikkei sitä suoraan kerrota tai näytetä.  Koska oon ollut jo tovin poissa työelämästä, niin en kai osaa mitään?
Mun ammattitaito on lie hävinnyt kotona ollessa, vaikka oon ollut ilmainen ohjaaja, äitiyden lisäks,  pojilleni nää vuodet. Mä olen käyttänyt nää vuodet lukemalla erilaista kirjallisuutta omaan alaan liittyen, pysynyt ajan hermolla liittyen mielenterveyteen ja erityislapsiin jne.
Kukaan ei vaivaudu edes kysymään, että mitä olen tehnyt nää vuodet?
"Sullahan on ollut helppoa, kun olet SAANUT olla kotona." Niinkö? 
Mielekäs elämä? Mitä se on?
Se on meille kaikille omanmoisia asioita. Joillekin se on sitä mammonan keräämistä.  Materia tuottaa sen mielihyvän. Eikä se ole väärin, koska näitäkin tarvitaan, että Suomi pysyy edes jotenkin jaloillaan.
Mäkin olisin varmaan toisessa tilanteessa osa tätä. En kiellä. Koska sen verran harakka olen, että rakastan kaikkea kaunista. Ajaisin nopealla, hienolla autolla...ja uskokaa pois..mä näyttäisi hyvältä sen ratissa, asuisin kauniisti sisustetussa kodissa ja harrastasin matkustelua.  Nythän mulla olis siihen jopa aikaa.
Mutta olisinko mä sillon mä?
Kunnioitus. Toivoisin, että itse ihmisyyttä kunnioitettas,  ei jotain asemaa tai statusta.
Tällä hetkellä en mitään niin paljon toivo, ko rakkautta, hellyyttä, huolenpitoa ja hyväksyntää.  Tulevaisuudessa mielekästä ammattia ja työtä. Että voisin joskus vielä olla oikeasti pätevä jossain ammatissani ja kokea olevani arvostettu sen kautta.
Henkinen pääoma on tärkein mitä ihmisellä voi olla. Sitä kun ei kaada mitkään talouskriisit eikä sitä vie verottaja.

Voikaa hyvin ja kunnioittakaa itseänne ja lähimpiänne.  Ja muistakaa antaa rakkautta. Se ei maksa mitään eikä sitä voi saada liikaa. 

Rakkaudella : Missy

Onnen avain

Mä olen useasti miettinyt, että mikä on onnen avain? Mikä tekee meidät onnelliseksi?
Onko se raha, ihmissuhteet, terveys, harrastukset, työ? Mikä se kullakin on?

Sanotaan aina ettei raha tee onnelliseksi. Ei yksistään, totta. Mutta sen puute vie paljon onnea pois. Kun joudut miettimään sellaisia asioita, jotka ovat muilla joka päivästä leipää. Kun jokin hajoaa, ostetaan uusi. Kun pitää saada jotain, hankitaan se. Mennään matkoille, kun tekee mieli rentoutua jne jne.
Ei tarvitse uhrata aikaa itsestään selvyyksiin. Helpottaa paljon.

Työ tuo mielekkyyttä elämään. Antaa arjelle rytmin ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. Antaa tunteen, että kuulut johonkin, olet yksi muista. Se on kaikille ihmisille tärkeää. Siksipä ihan vaan joskus ärsyttää ihmisten valitus työstä. Tänä aikana, kun työpaikka ei ole itsestään selvyys. Aika kiittämätöntä mun mielestä. Kenenkäänhän ei ole pakko "lusia" missään. Sitä voi samalla etsiä uutta paikkaa, kun suorittaa työtänsä vanhassa. On silkkaa laiskuutta olla jossain mikä ei tuota iloa.

Ihmissuhteet. Ystävyys, parisuhteet, perhesuhteet.  Näitä on monenlaisia. Osa antaa paljon, toiset vie energiaa, mutta kaikista saa jotain. 
Perheestä on pakko pitää huolta, mutta ystävyys- ja parisuhteet on vapaaehtoisia. Jos ne ei toimi, niin niissä ei ole pakko olla.
Ihmettelen ihmisiä, jotka valittavat näistä.  Miksi olla suhteessa, joka ei ole mielekäs? Sehän on väärin kumpaakin kohtaan, kun tuhlataan aikaa johonkin joka vie enemmän kuin antaa. Kaikilla on syitä ja selityksiä. Okei, sitten eletään näiden syiden ja selityksien kanssa eikä valiteta.  Jos halutaan muutosta, tehdään töitä sen eteen. Tässäpä tuleekin se dilemma. Nykyihmisten tapa hakea kaikkea helppoa.
Kun elämä ei oikeesti ole edes vaikeaa, tehdään se sellaiseksi. Kun on muuten kaikki kunnossa, niin haetaan ongelmia ja epäkohtia, joita ei oikeasti ole edes olemassa. Kun ei ole tarvinnut taistella joka päiväisen arjen kanssa, muodostuu ongelmaksi aivan mitättömät jutut.
Tai.. kun ollaan suhteessa, halutaan se olevan helppoa. Semmosta kuin elokuvissa. Ja jos ei ole niin siirrytään seuraavaan.  Kuinka helppoa tänä nettiaikana. 
Ei muuta ko swaippaillaan oikeelle ja taas löyty uus ja jännä tyyppi. Joka sitten todetaan ihan yhtä tavalliseksi kuin muutkin.
Nykyinen pinnallinen tapa elää luo harhan, että ihmissuhteetkin on kertakäyttöisiä. Vaan kun ei ole. Aina kun on kyse ihmisestä, tulee siihen mukaan enemmän. Kun materia hajoaa, ostetaan uusi. Mutta kun ihminen hajoaa sisältä, voi se hajota lopullisesti. Sitä ei korvata eikä se mene takuuseen. Tässä tulee se rehellisyys. Ei pelata, vaan tehdään selvät pelisäännöt. Ollaan rehellisiä.  Puhuminen auttaa tässä paljon.

Harrastukset on vapaaehtoisia, niissä käydään ihan siksi, että saadaan jotain uutta elämään ja vastapainoa työlle...kellä sellainen on.
Harrastuksesta voi tulla myös elämäntapa ja joskus se voi vaatia liikaakin. Mulle on vähän käynyt niin.
Hyvästä asiasta on tullut pakkopullaa. Luottamustoimet ei ole ihan mun juttu. Mä en ole pedantti, en kiinnostunut isommin asioiden hoidosta, mutta kun olen niin kiltti, että lupaudun kaikkeen. Ja kun en osaa mitään tehdä "vähän sinnepäin", niin pian huomaan ajattelevan,  että lopetan kaikki. Menee energiaa asioihin jotka eivät mua kiinnosta. Harrastuksesta tuli piina. Eli.. taas ollaan suossa.

Terveys, monelle itsestään selvyys. Siitä pidetään huolta, kukin omalla tavallaan. Oli se mielen tai ruumiin terveyttä.
Tätä ei ajatella ennen kuin sen menettää. Sitä ei siis kannata pitää itsestään selvyytenä ja pysyvänä tilana.
Mäkin, joka liikuntaa harrastin, menetin sen silti. Unohdin nauttia siitä silloin kun sitä oli. Harmi.

Puhutaan paljon positiivisesta ajattelusta. Se on tärkeää, mutta tyhjään perustuva positiivisuus on mun mielestä epäaitoa.
Mä itse uskon rehellisyyteen, kaikessa. Näennäiset ja teennäiset asiat ei ole mun juttu.
Jos asiat ei ole hyvin, niin ei ne pelkällä tekohymyllä parane.  Tai sillä, että ajattelen asiat hyväksi.
Tää elämä on sen verran rankkaa ja raakaa, että faktat on ne jotka puhuu.
Realismi, se kantaa. Eikä se tarkoita negatiivisuutta silti. Koska väitän, että olisin lähikuppilan vakiasiakas ja juttelisin tuopille päivittäin, jos olisin antanut elämän lannistaa. Seurana mulla olis se sekakäyttäjä Kake, jonka kanssa haukuttas yhdessä tätä mätää yhteiskuntaa joka vei kaiken.

Siis se onnen avain? Sitähän tässä etsittiin. En ole vielä löytänyt.
Onni ei kuulemma tule etsien. Okei..en ole isommin etsinytkään.
Onnihan koostuu monesta tekijästä. Ja jokaiselle se onni tulee erilaisista asioista.
Mutta jos ihmiselle on puutteita useammalla elämänalueella, on onnen löytäminen kiven alla. Eikä ainakaan mun selällä sitä kiveä käännetä.
Kyllä mä kykenen hauskaan small talkiin ihmisten kanssa. Voin keskustella heidän kivoista hauskoista sattumuksista, olla mukava ja kiva.
Seurallinen hassuttelija.  Joka paikan häsääjä. Naminamitsäpätsäpä jne jne.. Mutta oikeasti mua vituttaa välillä niin ettei veri kierrä päässä.
Musta on vitun väärin, että mä joka en ole koskaan kelleen pahaa tehnyt, ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni, autan jos apua tarvitaan,  olen läsnä, olen laittanut poikien asiat aina edelle, ollut hyvä hyvä vaimoke, miniä, tytär, serkku jne jne.. joudun rämpimään tän elämäksi kutsutun teatteriesityksen  läpi  aina vaikeimman kautta. En ole ketään hyväksi käyttänyt ja silti mä olen kävelevä hyödyke. Olen auttanut muita taloudellisesti, mutta ite olen koko ajan P. A.
Että onnen avain.. Siinäpä onkin miettimistä. Luojalle kiitos, mulla on luova tapa ajatella ja musta huumorintaju. Niillä jopa ne onnen hippusetkin löytyy pienistä asioista.

Seuraavan kerran kun sun tekee mieli valittaa aamuheräämisistä tai puolison lattialle jättämistä sukista,  pysähdy ihan sekunniksi ja mieti. Toisinkin voisi olla.

Kommunikaation vaikeus

Aikuisiällä ihmissuhteiden luominen tai siihen edes pyrkiminen on hemmetin haasteellista.
Oli sitten kyseessä ihan ystävyys tai romanttisessa mielessä tavoiteltu.
Lapsilla kaikki on helpompaa. Sanotaan niinko asiat on ja that's it. Sitä ei sen enempää mietitä. Se mitä sanotaan, myös tarkotetaan.
Eikä lapset mieti sanojen tarkoitusperiä sen enempää tai että mitähän toinen ajattelee kun sanot niin tai näin.
Aikuisilla kaikki on erilailla. 
Pitää kamalan tarkkaan punnita miten asian sanot. Selittää ja pohjustaa ettei toinen loukkaannu tai kuvittele jotain muuta kuin mitä tarkoitat.
Ja kuitenkin jos et sano ääneen mitä ajattelet, kuinka toinen sen voisi tietää?
Ja jos et kerro ajatuksias,  pidetään kylmänä tai välinpitämättömänä.

Kumpi siis parempi? Riippuu vastapuolesta paljon. Mutta jos vastapuoltakaan ei  tunne, niin et osaa valita oikeaa lähestymistapaa.
Ystävyyssuhteet voi karahtaa kiville jo alkuvaiheessa, jos ei omata samanlaista huumorintajua. Toisen sanomiset voi ymmärtää väärin. Varsinkin jos on samanmoinen lörpöttäjä kuin mä. Mulla on tapana kertoa ääneen asiat, pienetkin mielen päällä olevat. Jos en osaa tulkita toista, niin heittelen hölmöä läppää.
Ihan vaan itseäni suojellakseni.  Senkin voi tulkita väärin.
Mä kun vielä tuppaa kertomaan mitä toisesta ajattelen, ihan vaan siksi, kun ihmisten pitäis enemmän kertoa hyviä asioita toisistaan.

Miten siis ikinäkään aikuiset voi luoda minkään kaltaisia suhteita? Mä oon ainakin kovin turhautunut. Vai... Onko tämä siis niin, että aikuisten pitää olla kylmän viileitä toisiinsa tutustuessa? Että olisit mielenkiintoinen. Sellainen vaikeasti tavoiteltava.
Mä oon kovin kateellinen niille, joilla on pitkät parisuhteet ja pitkään jatkuneet ystävyyssuhteet. Ei tarvi nähdä vaivaa selitellessä itseään koko ajan.
Mä ainakin alan olla kovin väsynyt siihen. Kuten myös uusien ihmisten tapaamiseen. Olis kiva kun olis kestäviä pysyviä ihmissuhteita, jolloin pystys keskittyy sen ihmissuhteen syventämiseen eikä sen luomiseen, joka on kamalan kuluttavaa. Henkisesti. Vaikka se aina onkin jännää kun on uutta, mutta se vie myös paljon voimavaroja.

Ja kun ihmisiltä tuntuu puuttuvan taito kysyä, että mitä tarkoitat? Ei oletettas, vaan kysyttäs.  Tarkennettas,  että mikä oli jutun pointti?
Ajatuksenlukukyky. Se olis niin ihana taito. Tietäs kääntää keskustelun suunnan, kun huomais ettei toinen ymmärrä. Tai, jos epäili toisen sanomisia, niin sekin selviäisi.  Ei tarvitsis tuhlata  aikaa turhuuksiin.

Keskustelutaito. Loistava olemassa meillä kaikilla. Vastavuoroisesti eikä vaan monologina. Omille sanoilleen haluaa vastakaikua. Että se mitä olet sanonut merkitsi jotain ja että asia on ymmärretty ja ellei, niin kysyäkkin voi.
Jos alkaisi erakoksi. Ei tarvitsis tuhlata energiaa turhuuksiin. Nauttis omasta seurastaan ja ainakin itse ymmärtäs mitä  tarkottaa. Ei tarvis tutustua turhiin ihmisiin eikä tulis paha mieli.
Kommunikaatio.. Tuo vaikea ihmisten välinen laji.

Syksykin tuli oikein rytinällä. Kommunikoikaa toisillenne ja kosketelkaa toisianne ettei syksyn pimeys ja synkkyys iske.

Rakkaudella: Missy

Erityisen mielekäs arki

Istun bussissa kohti Tamperetta ja on aikaa pohtia elämän kummallisuuksia.
Bussissa istuu paljon nuoria pareja ja ystävyksiä. Mä istun yksin. Kuten niin kovin usein olen.
Millon sen yksinäisyyden huomaa? No esimerkiksi nyt kun olin alkavan flunssan kourissa ja olo oli totaalisen kurja.
Kuinka olisikaan ollut ihana, kun olisi ollut *se joku* joka olisi keittänyt teetä, kysynyt onko kaikki hyvin. Hakenut lisää peittoa. .ja mitä näitä muita
toisesta huolehtimisjuttuja onkaan.
Tai esim. nyt kun istuu puheensorinan ja naurun täyttämässä bussissa. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia toisen kanssa.  Tai kun on murheita, joku kysyisi "haluatko keskustella?".
Tai sunnuntaiaamuisin, kun on yksin kotona ja on tylsää, niin joku ehdottaisi vaikka metsään menoa.
Joku lähtisi mukaan teattereihin, elokuviin, ravintolaan.  On paljon asioita joita tekisi toisen kanssa, mutta yksin ei huvita. 
Mulla on ollut aikaisemmin hektinen elämä. Keskellä adhd - lasten arkea vuorotöissä.  Paljon sosiaalista elämää ja aina jotain touhua.
Aika haaste yrittää sopeutua totaalisen toisenlaiseen elämään. Olisikin varmaan eri jos olisin aiemminkin "tössytellyt" elämääni hissukseen.
Musta olis maailman parasta, jos olisi iso perhe ja suku.  Mä niin kovin viihtyisin. 
Mulla on hullu suku, jonka kanssa ei olla tekemisissä ja perhe pieni. Jos olisi aikoinaan ollut toisenlainen mies, olisin varmaan suurperheen äiti. 

Mutta oikeasti elämässä riittää yksi erityinen ihminen. Ei siihen paljon tarvi.
Eikä tämän erityisen tarvitse olla erikoinen. Tai siis.. ehkä jos mua pitäisi jaksaa, niin kyllä. 
Mulla on moni asia loksahtanut kohdilleen,  monessa olen plussan puolella. Mä tiedän, että pärjään, mutta riittääkö se?
Ei aina.

Elämässä pitää olla enemmän niitä iloisia asioita. Niitä joista se arki muodostuu mielekkääksi.  Siinä mielekkäässä arjessa on mahdollista saada tukea ja apua, jos omat voimat ei riitä. Siinä mielekkäässä arjessa ei tarvitse aina yrittää selviytyä epäkuntoisten laitteiden kanssa, yrittää epäonnistuneesti itse korjata rikkoutuneita tavaroita. Mielekkäässä arjessa asiat saadaan hoidettua ilman itkua ja hammasten kiristystä.
Mielekkäässä arjessa käytetään yöt nukkumiseen eikä murheiden pohtimiseen.
Arki ei ole mun mielestä asia, joka koetaan harmaaksi ja tylsäksi.
Vaan arki on se jota eletään ja sen pitäisi olla hyvää. Kaikessa tavallisuudessaan.
Ei tavallisuus ole kirosana, koska se on turvallista ja turvallinen arki on mielekästä. 
Ihmisillä on nykyään usein kadonnut se pienistä asioista nauttiminen. Haetaan onnea kaikesta erikoisesta, vaikka sen tavoittelu se vasta kuluttavaa on.
Tavallisuus ei ole silti sama kuin hajuton, mauton ja tylsä. Tavallisessa ja turvallisessa elämässä uskaltaa olla oma itsensä ja eikös se ole sitä hauskaa?
Enemmän pitäisi arvostaa niitä perus-janttereita ja -pirkkoja, jotka hoitaa hommansa ja nauttii elämästään.

Tulevaisuuden tavoitteeni on siis mielekäs Arki. Se tavallinen ja jokapäiväinen. 

Mielekkään sateista syksyä teille ja meille.

Rakkaudella: Missy