Ystävyyttä on monenlaista

Mulla on paljon eri yhteyksistä ystäviä. On miehiä, naisia ja kaikkea siltä väliltä.
On ihmisiä joihin oon tutustunu töissä, harrasteissa tai vaikka naapureina.
On niitä jotka on tullu mun elämään netin kautta, ko oon monella sivustolla ollu mukana.
On niitä joita näen sillon sun tällön, mutta ne on mun sydämessä tiukemmin ko ihmiset joita nään päivittäin.
Kaikista tärkein kriteeri, että otan ihmisen oikeasti elämääni, on aitous ja rehellisyys.
Paskanjauhannasta saan allergisen reaktion ja feikeistä ihmisistä närästystä.

Sen oon myöskin huomannut, että ystäviä tulee ja menee. Se riippuu ihan siitä millä perusteilla ystäviksi aletaan.
Sitten on näitä joita ei voi ihan ystäviks luokitella, mutta ovat silti ihania ihmisiä ja oon onnellinen ett oon saanu tutustua.

Kaikki hyvät tyypit on ain tervetulleita mun elämään. Mä saan parhaat kiksit hyvistä kohtaamisista. Musta saa erittäin luotettavan ja hyvän ystävän, mutta mä katoon myöskin hyvin nopeesti ko huomaan ettei tarkotusperät suhteelle oo puhtaat. Energiasyöpöt ei enää mun elämään mahdu. Paskaa saa pyytämätikin.


Kaikille hyville ihmisille, kiitos kun olette. ♡

Rakkaudella, Missy

Keski-ikäisen miehen sielunmaisema

..on mulle sama ko yrittäsin löytää tiettyyn osotteeseen perille ilman navigaattoria. Ei mitään käryä, että mitä on edessä ja mihin suuntaan.. saati, että pitäs vielä takasinkin osata.
Oon lukenut monia vitsillä kirjotettuja juttuja kuinka naiset on haastavia eikä meistä ota selvää, mutta oon jäävi tohon kommentoimaan, ko en tiiä ko omat aatokseni. Sen mitä omassa lähipiirissä olevista naisista tiiän, niin helpompi niitä on "lukea", ko keskiverto suomalaista miestä.

Jos nuo ei puhu, niin pitäs arvata, että mitä on pään sisällä? Vaan ko ei onnistu. Ei pysty. Paljon on kykyjä ja taitoja, mutta ajatuksenluku ei kuulu niihin. Sitten ko arvuuttelet, niin pääsääntösesti menee pieleen.
Sitten ko se puhuu, niin se puhuu puuta heinää. Lupaa 11 hyvää ja 12 kaunista. Ja vaikka kuinka selkeesti sanoo, että "äläpä lupaa mitään mitä et voi pitää", niin ei.. ko se hetken hurman toivossa jatkaa tätä turhaa puhetta. Kyllähän se puhua osaa, jos jotain tahtoo. Vaan ko se ei kuitenkaan oikeen tiiä mitä se tahtoo. Pääasia, että tahto..kin on kova.
Ja tää stereotypia, että suomalainen mies on rehti ja reilu, sanojensa mittanen. Bulllllllshiiiit. Tai sitten on suomalaisen miehen keskimitta reilusti alle 160 senttiä.

No okei.. karikatyyri. Ei kaikki tämmösiä ole, mutta ne, jotka ei ole, onkin korjattu parempaan talteen.
Kovasti miehet ihmettelee, että kui eivät pärjää suomalaisen naisen kanssa. Ko pitää naiset ulkomailta hakea. Mutta kyllähän noiden jästipäiden kanssa tulee hilpasen kova luonto ja vahva luonne. Ei tommosessa vaikeakulkusessa mielenliikkeiden maastossa heikompi perässä pysy.
Joku keski-ikänen mies ko kirjottas opaskirjan heiän ajatusmaailmaan. Että miten sen kaiken kuoren läpi pääsee? Mistä tietäs, että millon mies puhuu totta? Miten tulkita mitä mies haluaa, jos elekieli puhuu toista? Olis kuulkaa nelikymppisiä sinkkunaisia puolet vähemmän. Niin...ja katkeroituneita kyyskybäsiä saman verran pienempi määrä.

Minä ko oon törmänny muutamaan stereotyyppiseen + - 40 vee sinkkumiehiin.
Näihin, joilla on jumalaton hinku parisuhteeseen ja vaikka homma ei toimis, niin pietään ahistukseen asti kiinni tuttavuudesta. Näistä ei meinaa millään päästä eroon eikä niitä oikeen loukatakkaan taho..ettei se itsetunto mene.. se kuuluisa suomalaisen miehen naisen korkokengän alle tallottu pikkunen itsetunnon ripe.
Sitten on tää saalistaja tyyppi. Joka on saanut siipeensä ja on päättänyt naisten hyväntahtosuutta hyväksi käyttäen ottaa irti naisista vaan sen hetken ilon. Tunteista viis, nehän on näille kertakäyttökamaa. Satutetaan ettei itseä satu. Näillä on euroopan kokonen itsetunto, vaikka oikeesti mies on pikkunen repsukka.
Sitten löytyy näitä, jotka ei oikeesti tiiä mitä tahtoo. Puhuvat yhtä ja tekevät toista. Non vaikeita. Niistä voi saada kuvan, että ovat oikeesti hyviä tyyppejä. Voivat ollakkin, mutta ko tahotaan naisesta niin kaikkea ettei sellasta kai oo ko saduissa. Nää siirtyy uuteen tuttavuuteen ihan tovin päästä, ko jos vaikka se olis justiin se oikea? Näistä löytyy sitten se koulukunta, joka kuukausien, jopa vuodenkin päästä saattaa muistaa sen yhen Mirkun, joka olikin ihan kiva. "Vieläköhän se lämpeis? Ei kai se nyt niin suuttunu, ko kerroin ettei se oo mun tyyppinen?" Voin kertoo...suuttu se. Jos järellinen oli.
Ko oikeen alkaa tarkemmin pohtia, niin mitä helvetin järkeä on ees haluta mitään suhdetta? Ihan totaalista ajan haaskuuta kuluttaa energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Mitä näille sitten pitäs tehä, jotta niistä ottas selvän? Mä aattelin jättää kaikki vaikeet ja mahottomat omaan arvoonsa. Pitäköön kaavoihin kangistuneet aatoksensa, jatkakoon ittensä viihyttämistä iltasin pornoleffojensa ääressä, jahdatkoon kadonnutta nuoruutta vaikka hamaan hautaan asti. Minä en silti muutu. Molen edelleen aidosti oma itteni. En kunnioita miestä siks, että se on mies, vaan sen tekojen vuoksi. Turhilla puheilla minä en mitään tee.

Se sielunmaisema jää edelleen arvotukseks. Jos joku tietää opaskirjan tähän, niin olisin kiinnostunut lukemaan. Kaikki uus ja outo ko kiinnostaa mua.

Ja kyllä. On naisetkin haastavia, vaan ko minen oo niistä kiinnostunu.
Ja jos kerta kumpainenkin sukupuoli on toiselleen arvotus, niin miten olis semmonen aito, toisesta kiinnostunut keskustelu? Semmonen avoin, ilman ennakkoluuloja. Semmonen missä kysytään, jos joku asia on epäselvä eikä arvata. Oisko kova sana?

Ehkä.. en tiijä. Mutta mulle tää tunnesotkunen sinkuttelu ainakin antaa aiheen kirjottamiselle ja pään tyhjennyksen kuntoilun parissa. Ei sekään huono oo.. Voi olla, että ens kesänä, oon elämäni kunnossa.
Ja koska mä oon helposti unohtelevaa sorttia, niin huomenna on taas uus päivä, uus mahollisuus ja aamulla nousen hymyssä suin uuteen päivään.

Koska.. rakkaus ja elämä voittaa aina.. puss..

Rakkaudella, Missy

Myötätuntoajattelua

Mä olin tänään koulutuksessa. Koulutuksen antia aloin ammentaa itsekkäästi omaan elämään. Tarkotus tietty tolla koulutuksella on saada työkaluja omaan työhön ja toki siit siihenkin on apua, mutta aloin oikeen pohtia miten itteeni käsittelen?
Koulutuksen yhtenä aiheena oli hyvinvoinnin kulmakivet. Mun piti ihan kotiin ajellessa pohtia, että mitähän noi mulla on?
Siinä yhtenä osana on balanssi elämässä. Että jos alkaa muisti pätkiä, ei nuku tarpeeks jne..niin ei oo balanssia. No ei oo ei. Liian paljon on "pakko" asioita, liian vähän voimaannuttavia. Mä huomaan ihan liikaa laittavani muiden tahto- ja tarveasiat omani edelle. En muista nauttia elämästä tarpeeks. Suoritan, suoritan ja yritän jaksaa. Kroppa pistää hanttiin ja lyö kivut ja sitten ei tuu uni. En nuku tarpeeks ja ain oon ihan pihalla. Eli hep.. siinä karahettiin yhteen kiveen.
Toisena kulmakivenä on variaatio. Että elämässä tarviis olla palauttavaa vaihtelua. Eijjole. Samaa huttua. Välillä tuntuu ett on niinko hamsteri jumissa siin juoksupyörässä. Juoksee paikallaan, mitää ei tapahu ja hirvee hiki. Ja mikä ärsyttävintä, ko mä en ole semmonen. Ei mua uus pelota tai ahista, ei vaan osaa hypätä sivuun siitä pyörästä.
Kolmantena on suhde... itseensä. Että olis tyytyväinen itteensä. Tässä puhuttiin myötätuntoajattelusta, siitä armollisuudesta. Tää on mulle paha. Miten mä riitän toiselle, ko en riitä itellekkään? Mä ruoskin itteeni koko ajan. En oo riittävän kaunis, fiksu, hoikka, varakas, pärjäävä, positiivinen ja mitä näitä hyveitä nyt on? Vaikka... jos oikein ruotii pohjamutia myöden, niin kaikella sillä sonnalla, jolle mun elämä perustettu..on oikeestaan ihme, että yleensä olen tässä. Että jopa heitän vitsiä, joillakin menee huumori pienemmästäkin. Että edes kävelen, käyn lenkillä. Joo..en oo timmi, mutta ei kai kaikkee voi vaatia. Sentään mut saa yllytettyä älyttömille lenkeille liukkaaseen pimeeseen mettään. Justiin nimittäin kävin ja on todistettu että sisulla saatina. Ittensä ylittäminen näien kaikkien operaatioiden jälkeen on joskus siistiä. Varsinkin ko siihen löytyy hyvä motivoija. Ja mun pitäs arvostaa itteeni siitäkin, että useiden sairasteluvuosien jälkeen jaksan opiskella, käydä töissä (palkatta tosin) ja lisäks on aktiivinen harrastajateatterissa.
Mutta mistä sitten tulee toi itsensä dissaaminen. Sekin käytiin tossa koulutuksessa ja asian tiedostan entuudestaan. Se tulee muilta saamasta arvostuksen puutteesta. Sitä ko kautta linjan tulee tarpeeksi, niin jopa itsekkin siihen uskot. Mulla ei varsinaisesti oo huono itsetunto. Kyllä mä tiiän mitä osaan, mikä oon? Mutta muiden mielipiteet muokkautuu toistojen avulla omassa päässä todeksi. Varsinkin ko ei saa riittävästä vastakkaista mielipidettä.
Jo pelkästään se, että koulutuksen saanut alalla vuosia työskennellyt tekee ilmaista työtä, joskus jopa yltäen melkein samaan ko palkkaa saavat, pudottaa ammatti-identiteettiä. Tähän kun lisää kuurot korvat, kun yrität kertoa mielipiteesi, niin voimaa omiin ajatuksiin saa kaivaa kengänpohjasta.  Eipä paljon hotsita eikä nappaa. Ko en oo mitään. Vaikka itte tiiänkin osaamisen ja taitoni. Eikö ole jännä?
Neljäntenä kulmakivenä olit teot eli ne asiat, jotka tuottaa mielihyvää. Mulla ne on selkeitä. Itsensä ilmasu, läheiset ihmiset, liikunta, musiikki ja kaikki kaunis.
Olis niin hyvä oppia laittamaan itselle rajat: tähän mä pystyn, tähän en. Tavotteet kohtuullisiksi, että joskus jopa saavuttaskin jotain hyvää. Se sitten motivois jatkaa. Mä teen näien asioiden kanssa varmaan lopun elämääni töitä. Ko mulla on älytön tarve olla se supermama. Koko ajan. Ja helvetti sentään, ko kerran päätän etten ookaan sitä nyt, tätä en jaksa, ni jo joku kommentoi siitä. Kuinka mun pitäs sitä ja tätä. Kuka on oikeutettu kertomaan mitä mun pitää?
Mä oon tahinu kouluni kanssa, ko jotenkin motivaatio puuttuu, ko koulutus ei oo oikeen just se mitä haluan. Sillon ittensä motivointi on haastavaa. Ja ko koko ajan käyt puolivaloilla, niin hirmusen usein unohtuu muita asioita, ko ne päivittäiset muistettavat. Näistä kuulen ja taas on yks särö lisää siihen mun "pystyn kaikkeen"-imagoon.
Paljoon mä pystynkin ja paljon osaankin. Jossain on kehittämisen varaa, mutta sepä ihmiselossa onkin parasta. Muuttuvaisuus, kehittyminen ja henkinen kasvu. Uuden oppiminen, itsestä ja muista. Mähän ahmin energiaa ihmisistä. Nautin kun saan kohdata uusia juttuja.
Mä joskus kuulen ihan uskomattomia juttuja itestäni, sellasia joista en ees itteeni tunnista. Kun ihmiset ees vähän vaivautus tutustuu, ottaa oikeesti selvää. Kyllä mä kerron ko kysytään, että kuka oon ja mitä aattelen? Uskokaa pois, aattelen paljon. Ja mulla on jopa tunteet, muitakin ko ärsytys. Mä itken ilosta ja surusta. Tuun onnelliseks pienistä asioista. Nautin hyvistä ihmisistä ja tykkään hyvästä ruuasta. Mä rakastan rakastamista ja pystyn sen näyttämään.
Mä pelkään pettymyksiä, surua ja kovia ja kylmiä ihmisiä. Inhoon ihmisiä, jotka jyrää muut ja tuohdun väärin kohtelusta ja epäoikeudenmukasuudesta. Kaihdan uraihmisiä ja mammonan tavottelijoita. Ärsyynnyn nillittäjistä ja jeesustelijoista. Mä oon kohtuu helppo ja mutkaton, mutta suuttuessani järkyttävä bitch. Mussa on monta puolta, niihin kannattaa avoimesti tutustuu..tai no toi bitch kannattaa jättää väliin.
Että oli antoisa koulutus. Paljon eväitä elämään antava. Oli toki ihan työhönkin. Ymmärrys muutoksen tarpeessa olevan ihmisen tarpeisiin. Se myötätuntoajattelu siihenkin. Että jos on metrin matka kulettavana, niin pilkotaan se vaikka 20 sentin pätkiin, asetetaan niihin tavotteet. Näin säilyy motivaatio jatkaa.
Ollaan ymmärtäviä itseämme ja toisiamme kohtaan. Kaikkea ei tarvii hyväksyä, mutta voi ymmärtää.
Me ollaan onneks kaikki erilaisia, mikä ääretön rikkaus. Nautitaan siitä. Rakastetaan itsejämme ja toisiamme. Näytetään se ja sanotaan niitä hyviäkin juttuja. Hyväksy ittes, niin se toinenkin pystyy hyväksymään. Ei tää o ko elämää, ei tehä siitä liian vaikeeta.

Rakkaus voittaa aina..

Raukkaudella, Missy

Elämän tarkoitus

Eppuja lainatakseni "Päättelimme, että elämämme tarkoitus, lienee murheen karkoitus". Tosin tossa biisissä siihen on käytetty spiritus fortis pohjasta juomaa, mutta kukin tietty tavallaan.
Mä ite haluan löytää onnen muulla keinoin. Mikä se keino on, on hiukka hakusessa. Ehkä siihen liittyy jonkin sortin tasapaino? Se on ollu mulla hukassa koko elämän. Kaikkea liikaa ja liian nopeesti tai vaihtoehtosesti totaalisen pysähtynyttä asioihin jumimista.
Mulla on iso vika toi liiallinen kiltteys. Haluisin välttää negatiivista palautetta, koska sitä oon elämässäni saanut tarpeiks, siksi annan itestäni 100% ja ylikin. Ajan päästä sitten huomaan, että mun energiavarannot on loppu eikä kissakaan kiitoksella elä.
Tasapaino. Kaikkea tarpeeksi ja enemmän sitä hyvää. Ei kai toi liikaa olis vaadittu?

Mä oon viime aikoina ollu liian usein tilanteissa, joissa mietin ettei tää tunnu hyvältä. Kun asian ilmasen, tulee huono omatunto. Miksi? Eikö oo tavan tyhmää? Koska itsehän me onnemme tehään. Jos onnea ei etsi muita hyödyntämällä, ei kai se huono asia ole?
Elämän tarkoitus? Se on kullakin omanlainen. Mulla se on tuottaa hyviä asioita muille ja saada itse tilalle hyvää energiaa.
Myöskin mun elämän tarkoitus olis olla henkisesti vahva ja onnellinen. Tehdä mielekästä työtä, omien resurssien puitteissa.
Elämän tarkoitus myöskin muuttuu matkan varrella. Jossakin kohtaa hulluinta adhd-lapsiarkea mun elämän tarkoitus oli pitää pojat hengissä. Huolehtia ettei ne isommin itteään tai toisiaan kolhi. Ja pyrkiä pitämään itteni järjissään.
Nyt mun elämän tarkoitus on tukea teiniä tulevaisuuden saralla, yrittää löytää aikaa mamman murun näkemiseen, saada mielekäs ammatti ja loppuelämän rakkaustarina. Toi viimenen on tietty luokkaa mission impossible, mutta kuten tuppaan sanoa "yrittänyttä ei panna" vai mitenkä menikään?

Joillekin elämän tarkoitus on materian haaliminen ja uran luominen. Eikä sekään väärin ole, jos se onnea tuo. Mutta ko tuo aineellinen hyvä voi kadota koska vaan. Mulla ainakin hukkuu niin paljon tavaroita etten lähtis sen tuomaan onneen isommin luottamaan. Niin no..toisaalta eipä noi rakkauden lähettiläätkään oo vierellä pysyny.
Materiaan ja uraan liittyvät jutut on vaan niin kovin kylmiä. Enkä kiellä, kyllä raha oloa ja eloa helpottaa, mutta pohjalla pitää olla henkinen tasapaino.
Harmillista jos onni on koostunut asiasta, joka on vähentänyt henkistä hyvää. Koska kenen kanssa siitä mammonasta nauttis, jos vierellä ei ole rakasta tai ystävää? Eikö onnen jakaminen yksin oo aika surullista?

Mä oon liki koko elämäni eläny kauhun tasapainossa, keikkunu veitsen terällä ilman että joku ottais kopin. Kun mättää elämässä monella saralla, niin saattaa jaksaminen olla joskus kortilla. Sitä vaan sinnii eteenpäin ja miettii, että koskahan tää loppuu? Tai kuten mä pyrin aattelee, että onneks huomenna on uus päivä. Se on se ainoo jonka voimalla jaksaa yrittää.
Mun elämän tarkoitus vois olla hyvä ihmissuhde. Sellanen, jonka energian voimalla jaksais ne muut asiat. Sellanen, jossa toinen ottas kopin ko putoo siltä veitsen terältä ja kertos että "nou hätä, kyllä tää tästä". Moni ymmärtää tän asian niin, ett oisin jotenkin epätoivonen. Ei..en ole. Jos olisin, niin se Lönäkäisen Pena notkus tossa soffannurkalla dokaamassa keskiketterää kädet munissa. Ei oo tullu Penaa eikä Rapee. Silti voi elää toivossa. Toivohan antaa voimaa yrittää ja elää. Toivo on aika kova sälli...sen ansiosta moni on jaksanu.

Ei oo mun mielestä huono jos elämän tarkoitus on murheen karkoitus. Tää maailma on niin mätä, että sitä surkeutta ja epäreiluutta vastaa sopii taistellakin.
Ihan kiusallakaan en suostu vaipumaan murheeseen. Ihan kiusallakaan en anna periks.
Kaikella on tapana järjestyä, mun tempperamentille vähän liian hitaasti, mutta järjestyy silti.

Pitäkää huolta toisistanne, älkääkä murehtiko. Elämä kantaa ja rakkaus antaa.

Rakkaudella,  Mia