Statuksena parisuhde

Parisuhde on elämää rikastuttava asia. Se voi parhaimmillaan olla yksi kantava voima, jolla jaksaa arjen haasteita.
Parisuhteen toinen osapuoli voi saada sun parhaat puolet esiin ja jakaa sun murheet ja tuplata ilon.
Silloin parisuhde täyttää tarkotuksensa.
Parisuhde ei saa olla itse tarkoitus. On ihmisiä, jotka väen vängällä vääntävät itelleen parisuhteen, koska statuksena se on hienoa. Saat tunteen, että olet hyväksytty. Koska sinkussahan täytyy olla joku vika, kun kukaan ei "huoli".
Näinhän ei useinkaan asia ole. Tiedän monia sinkkuja, jotka ei edes halua ristikseen toista ihmistä, koska voi joutua muuttamaan omia tapojaan ja tottumuksiaan.

Parisuhde on oikea silloin kun et joudu muuttamaan itseäsi toisen vuoksi. Vaan saat olla suhteessa juuri se mikä olet ja saat silti rakkautta ja hyväksyntää.
Hälytyskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, jos saat kumppaniltas osaksi jatkuvaa kritiikkiä sanoistas, teoistas tai olemuksestas. Se ei kuulu oikeaan rakkaudelliseen suhteeseen. Itseään ei saa hukuttaa suhteessa.
On ihmisiä, jotka hakevat parisuhdetta pinnallisin syin. Kumppanin täytyy olla määrätyn näköinen, omata määrätty sosiaalinen status eli pinkka kunnossa, hieno auto, komeet lihakset tai kiinteä pylly. Se mitä arvoja tuo ihminen edustaa ei ole merkityksellinen, koska kaiken pitää näyttää hyvältä. Silloin tämä parisuhde on hyväksyttävä muiden silmissä. Vai onko? Ja mitä sillä on merkitystä? Tiedättehän näitä, kun ihmiset sanovat "Voi kun ne näytää niin söpöiltä yhdessä"? Tulee kauniita yhteiskuvia ja ihastelua, mutta tuottaako se oikeaa iloa? Sitähän parisuhteen pitäisi tehdä. Ei rasittaa, ei kuormittaa eikä aiheuttaa turhautumista.

Monet hakevat parisuhteelta turvaa ja se onkin oikein, jos sen tarkotuksena ei ole täyttää omaa surkeaa elämäänsä. Jos sillä ei haeta täyttymystä siksi, että itse on rikkonainen eikä ole sinut itsensä kanssa. Pitää pärjätä oman päänsä ja elämänsä kanssa ennen kuin oikeasti voi edes haaveilla luottamuksellisesta suhteesta toisen kanssa. Jos jo suhteen alkumetreillä on epäluottamusta ja riitoja, ei se voi kantaa mitään hyvää. Pohja pitää olla kunnossa. Ihan kuin hyvässä rakennuksessa. Ensin perustus kuntoon, että talosta tulee suora.
Mä keskustelin mun lapsuudenystävän kanssa parisuhteista. Mun menneistä, hänen kolmattakymmenettä vuotta kestäneestä. Joka muuten on kunnioitettava aika tänä päivänä. Iso respect. Heiän suhde ei ole ollut helppo. Paljon kaikenlaista ongelmaa ulkoa päin, mutta itse parisuhde on kestänyt ja tuottanut jopa kaksi tervehenkistä lasta. Joka sekin on saavutus tänä aikana. Teinit, jotka ei dokaa eikä polta ja miettivät arvoasioita.
Tuo mun ystävä tokas ettei hänen miehensä ole se ihannemies. Että jos olis, niin se olis tehnyt pelkkää pahaa eikä tuottanut mitään hyviä asioita, niin kuin aikasemmat miehet teki. Hänen miehensä on hyvä isä ja säkällä hän sai samalla hyvän miehen itelleen. Vaikka tuo mies ei ollut se unelmien prinssi, niin tuo mun ystäväni arvostaa ja rakastaa miestään ja kertoo ettei parempaa olis voinut saada. Heillä on ollut kaikesta huolimatta hyvä elämä toistensa kanssa. Tämä mies on tukenut niissä karikoissa, joissa se unelmien mies ois karauttanu ratsullaan baariin ja pokannut paremman muijan, koska vaimo näyttää väsyneeltä.

Mä oon paljon pohtinut syytä miks en ole miestä "löytänyt" näiden viiden vuoden aikana ja oon tullut siihen tulokseen, etten oikein uskalla rakastua.
Syy on siinä etten luota omaan arvostelukykyyn. Mulla on ollut pelkästään paskoja ja valheellisia miehiä. Just niitä "unelmien prinssejä", jotka sitten on särkeneet kaikki unelmat. Ja jättäneet pelkkää murhetta ja katastrofeja jälkeensä. Mä haluan helpon suhteen, sellaisen jossa ei väännetä arvoista, vaan jaetaan samanlaiset. Sellaisen, jossa mä olen oikeasti ihana, vaikka en jaksaiskaan heittää hyvää läppää ja olla niin kiva. Sellaisen, jossa mä olen tärkein aikuinen suhde sille ihmiselle, ilman vaatimuksia mitä mun pitää olla. Sen pitää ennen kaikkea tuottaa enemmän hyvää kuin huonoa. Missään kohtaa mulla ei saa tulla tunnetta etten kelpaa. Tai mitä mun pitäs tehdä toisin, että oisin riittävä? Mä kun en ajatellut alkaa muuttamaan itseäni enää näillä kilsoilla.
Mä kun kuitenkin oon mielestäni ihan hyvä tyyppi, vaikka kaikki ei niin ajatelekaan. Mutta kaikkiahan ei voi miellyttää. Ja vaikka mulla ei ole kiillotettua haarniskaa eikä kiinteetä pyllyä, niin uskon että jonkun hyvän tyypin mielestä mä oisin se paras ihminen hänen elämäänsä.

Sinkkuus on jotenkin hyväksyttävää, jos on uraihmisestä kyse. Hän on vahva, itsenäinen eikä tarvitse toista. Mutta kun on kyse mun kaltaisesta tyypistä, pidetään sinkkua vähän reppanana ja säälittävänä. Sitä ei "huolita" ja asiaa surkutellaan. Ihan kuin se elämä muuttus merkitykselliseks sitten kun olis se puoliso elämää jakamassa. Paineet tähän tulee siis ulkoa päin. Ehkä tää lähtee meiän vanhakantaisesta ajattelusta, että ne peräkammarin pojat ja vanhat piiat oli jotenkin surullisia hahmoja?

Kaiken perusta on itsensä arvostaminen. Se, että minä olen tärkeä. Sille voi perustaa paljon hyvä asioita.
Eilisen mielenterveyspäivän kunniaksi vois jokainen, parisuhteessa oleva tai sinkku, toistaa itselleen "Minä olen tärkeä".
Ja muistaa ettei ulkokultaisuus ja muiden odotukset ole pitkälle kantavia voimia.
Ai niin ja läheisriippuvuus on muuten sairaus. Se ei ole rakkautta.

Rakkaudella, Missy

Homo homini lupus

Eli ihminen on ihmiselle susi, ainakin somessa.

Mä olen monessa fbryhmässä mukana, mutta kirjottelen vain muutamassa.
Mä seuraan myöskin paljon minkälaisia ryhmiä on ja millaset ihmiset niissä kirjottaa?
Mä olen kiinnostunut ilmiöistä, ihmisistä ja köyttäytymisestä.
Se mikä kiteytyy monessa somekirjoittelussa on raadollisuus.

On ryhmiä, joissa dissataan ihmistyyppejä, miten ihmiset kirjoittelee ja mitä muut mokailevat.
Pidetään itseä muita parempina. Miksi?
Myös somessa kritisoidaan herkästi ihmisten ulkoista olemusta ja sanavalintoja. Kuinka moni tekee tätä livenä, face to face?
Mä veikkaan, että max. 1% näistä tekee tätä naamatusten.
Jos ihmiselle tulee kirjoitusvirhe tai ei osaa yhdyssanoja, revitellään näitä ja naureskellaan kimpassa. Kuinka monelle tulee oikeassa elämässä
ajatuskatkoja ja sanavirheitä? Mulla ainakin liki joka päivä. Koska olen vain ihminen.
Asian ydin katoaa ja tartutaan vain virheisiin. Kuka yli-ihminen on oikeutettu tähän?
Se miten mä kirjotan on mun mielestä merkityksetöntä, se mitä, on tärkeää. Ainakin mulle.
Mulla on todella vähän tällä hetkellä kanavia, joissa voin itseäni toteuttaa. Jos mä haluan jakaa ajatuksiani, on mulla siihen oikeus.

Millanen malli annetaan lapsille, jos aikuiset saa sanallisesti repiä jonkun ihmisen palasiksi? On mun mielestä suurinta shittiä jeesustella
tasa-arvosta ja muiden hyväksymisestä, jos kuitenkin käyttäytyy toisin.
Ja kun mä vielä tiedän, että tähän syyllistyy oikeasti fiksut ihmiset, jotka luokittelevat itsensä suvaitseviksi.

Okei. Jotta mä en ite alkas jeesustelee, niin myönnän, ett mäkin naureskelen joskus ihmisten pöllöilyille. Mutta en tekis sitä julkisesti somessa, josta kaikki leviää johonkin. Mulla ei ole mitään tarvetta tahallisesti tuottaa pahaa mieltä. Niin, no ellei joku kaiva verta nenästään ärsyttämällä.
Mulla on terävä kieli tai tässä tapauksessa hanakat sormet, heittämänään kuraa, jos ärsytetään. Mutta en koe olevani ketään parempi. Enkä myöskään voi alkaa dissaamaan muita.
Miksi siis somessa saa naureskella, jos ei livenä muka tätä harrasta?

Mä koin tän puolen itse eräässä ryhmässä, jossa mun ulkonen habitus revittiin paloiksi. Arvosteltiin mun meikkaamista ja ulkonäköä.
Keskustelu lähti yhden ihmisen arviosta, että mun profiilikuvassa on käytetty filtteriä, vaan kun ei ole. Myöskin tämän kerroin ja ilmasin, ett on mulle ihan sama mitä tuo heebo ajattelee tai yleensä kukaan mun ulkonäöstä. Mä kun en sille mitään voi.
Tajusin itse, kun otin toistamiseen samassa kohtaa kuvan, että se on valaistus. Laitoin saatetekstin kera kaksi kuvaa, joissa eri kohta ja erotuksena 1 minuutti. Ja kerroin, että se johtuu valaistuksesta, ei filtteristä. Tämä kuvapari sai osakseen älyttömän paskamyrskyn, niin naisilta kuin miehiltä. Loan heittäjiä ei ollut montaa, mutta mietin, että jos olis arempi. Ihminen, joka kärsii muutenkin ulkonäköpaineita tai murtuu vähästä, olis tuo hajonnut palasiks. Kellä on oikeus tällaiseen? Tässäkin jutussa hävis fokus, tartuttiin vaan epäolennaiseen, ulkonäköön, meikkiin jne jne. Mikä ei kellekään kuulu.
Samoin on kirjotetussa tekstissä.
Jos joku kirjoittaa, ihan sama mistä aiheesta ja ihmiset alkaa vääntää sanoista ja virheistä, niin se voi tuottaa kirjoittaneelle olon ettei enää jaa ajatuksiaan. Se käyttääkö joku monta pistettä lauseiden perässä..... tai kirjoittaako yhdys sanat väärin tai onko hänellä tekstissään kirotusvihreitä, on tässä maailmantilassa niin mitätön juttu, ett en viitti ees tarttua. Se merkitsee, kuinka tuo ihminen voi? Tänä päivänä tunnutasn voivan niin huonosti, että puretaan se olo muiden virheisiin tarttumalla ja tullaan itse hitusen paremmiks.

Monet fbryhmät on hyviä vertaistukeen, infoon ja ajatuksen jakoon, mutta myös sen itseään täynnä olevien täydellisten ihmisten tai vaihtoehtosesti huonosti voivien aikuisten leikkikehä. Jos nuoret tarvitsevat somekasvatusta, niin myös aikuiset ehkä jopa enemmän.
Älä ole susi toiselle ihmiselle. Muista, että kaikki eivät kestä sitä, että heidät revitään riekalaiksi, vaikka sä kestätkin.
Eikä muiden arvostelu tee susta parempaa, vaan surullisen persoonan.

Ajattele ennen kuin näpyttelet. Mieti fokus, älä nillitä pikku seikoista. Ja hei.. ulkonäölleen ei kukaan mitään voi.
Kehu enemmän kuin mollaat ja älä nolaa ketään julkisesti. Jos on pelkkää huonoa sanottavaa, jätä se sanomatta.

Ja mä tiedän, ett tässäkin tekstissä on kirjotusvirheitä, mutt korjailen niitä sitä mukaa, kun ne pompsahtaa esiin. Älö tartu siihen.

Puss. Antoisaa sometusta.

Rakkaudella, Missy

Nettitreffailua vol 5728

Mä lopetin muut treffisivustot, mutt jätin vielä tinderin.
Miksikö? No.. en oikeesti ees tiiä.
Mä en oikeestaan ihan tosissaan ees taida uskoa, että netistä mitään löytyy.
Treffisivustoilla vaatii järettömän pitkää pinnaa, ettei ihan heti tyrmää mahdollisesti mukavaa ihmistä.

Mutta tinderiin.
Jos mun esittelyssä lukee etten etsi hetken hurmaa, niin miksi niitä pikapanoja ehdotellaan?
Miksi siellä on niin paljon varattuja? Mistä niitä urpoja seksijuttuineen oikeen sikiää?
Kuka ihan oikeasti, siis täyden aivokapasiteetin omaava ja itseään arvostava ihminen, alkaa totaali randomille avautumaan seksimieltymyksistään?
Ei ole ihme, että seksistä on tullu epäkiinnostavaa, ko siitä puhutaan joka paikassa ko vertailtas maitoa tai leipää.
Ei seksi ole mikäån tabu, mutta ei myöskään asia, jonka kiemuroista alan kertomaan tyypille, joka on saanut näppäiltyä "Moi" ja sen perään kyssärin millasesta seksistä pidän?

Jos etsin keskustelevaan miestä, niin miksi musta kiinnostuu ne miehet, joilla on taito vastata kysymyksiin max. yhdellä sanalla. Joskus ei silläkään.
Ja miten miehet ehtii suhdetta ikin ylläpitää, jos heillä on miljoona kuvaa ja emojia eri harrastuksista? Vuorokaudess ko ei oo ko 24 tuntii. Tai mulla ei ainakaan enempää ole.
Ja  miksi miehillä on kuvia lapsistaan deittiprofiileissa? Mä en voi uskoa, että  nuo lapset sitä haluisivat. Ei ainakaan mun simpanssit tykkäis, saisin ympåri korvia jos oisin heiät heittäny poseeraa mun kanssa tinderiin.
Ja noi emojit. Ne ei oo mitäön vastauksia. Millä tuommoset keskustelee mistään? Onkohan niillä jotku emoji-kortit livetapaamiseen?

Ja sitten  toi nettideittailuun liittyvä mahdollinen väärinymmärrys. Jos ihmiselle on annettu pikkulusikan verran älyä, niin kirjoitetun tekstin ymmärtäminen saattaa olla hankalaa.
Esimerkki.
Tuli matchi erään paikallisen tyypin kanssa. Vaihdettiin perus "moit" ja joku lause diipadaapaa. Hän parilla sanalla.
Niinpä laitoin hälle viestin, että oon törmännyt hänen kuvaansa jollain toisella treffisivulla, että oli jäänyt mieleen.. Kerroin, että muut sivut oon sulkenut, ko alko turha jaarittelu kyllästyttämään. Matchi vastas "ok" ja poisti mut matcheistään. Mä luulin, ett hän ois vaikuttunut, ko naama oli jäänyt mieleen.
Hiukan jäi olo, että häh? Mitähän mä nyt niin kamalaa kirjotin? En jääny haikailee, ko hiukan umpimielinen kuva jäi. Mutta ärsytysolo mokomaa appsia kohtaan kasvoi. Onko nuo kaikki oikeesti ihan urpoja?
Koko tinderiä en edes aktiivisesti käytä, kohan tylsinä iltoina viihdytän itteeni, jos joku sattuu kirjoittamaan. Harvoin kyllä. Koska kuvagalleriana sitä taidetaan pitää.

Että miksikö oon ikisinkku? Noh.. just siks. Kysyntä ja tarjonta ei kohtaa.
Tarttisko panostaa markkinointiin? Oliski varaa niin stailaisin itteeni, niinko kotejakin ennen myyntiä..
Sinkuttelu on niiiiiiiiiiiiiiin syvältä.
Ei mulla muuta.
Nauttikaa vie viimesistä auringonsäteistä mitä luonto tarjoo ennen kuin alkaa puuduttava kaamos.
Elämä voittaa ja ehkä rakkauskin joskus

Rakkaudella, Missy

Valintoja

Elämä on täynnä valintoja. Kaikki tekevät niitä omien intressiensä ja arvomaailmojensa pohjalta.
Joillekkin merkkaa raha ja turvallinen tulevaisuus, toisille se miltä asiat näyttävät. Sitten on niitä, jotka vetää kaiken tunteella.
Mä olen valinnut sen tunteen ja valinnat joita oon tehnyt on olleet paskoja ja vääriä. Lisäks mun elämään on vaikuttanut tarve ajatella ensin muita.
Mä olen se, jolle on helppo luoda syyllisyydentunteet. Koska mun pitää kuulemma miettiä sitä ja ajatella tätä.
Mä myöskin tuppaan keräämään ympärilleni ne ihmiset, jotka tästä hyötyvät. Mun loputtomasta syyllisyydentunteesta.
Joskus oikein on pakko istua alas ja miettiä sen tunteen myllertäessä, että mitähän pahaa mä muka oikeesti oon ees tehny?
En koskaan ole ketään hyödyntäny omiin tarpeisiini. Jos olisin halunnut, niin tääkin mahollisuus ois ollu. Ja uskotteko, mä eläisin tällä hetkellä ihan toisenlaista elämää.

Mä en ole katkera enkä kadu, koska näistä ei mitää iloa ole. Mutta voin ohjeistaa muita, kokemuksen syvällä rintaäänellä, ajattelemaan itseään.
Kukaan toinen ei sitä tee. Uskokaa mua. Mä luulin niin, koska ite toimin näin.. Mutta se ei mene niin. Koska ihmiset tarvii vastakappaleen. Se joka kerää muista energiaa, valitsee seurakseen sen josta kerää tän energia tai muun hyödyn mitä on vailla.
Mä en juuri kehtaa pyytää apua, en etsi tilanteita joista ite jotenkin hyödyn. En kilpaile kunniasta en mammonasta.
Se on tyhmyyttä kuulemma, mutta mä en osaa sitä. Jos joskus, harvoin oon päättänyt, että tässä asiassa mun on pistettävä itseni edelle, tulee aina joku joka kertoo, että kuinka hän kyllä tekisi toisin tai kuinka mun pitäs nyt miettiä sitä ja tätä.
Kun ihminen elää elämänsä pistäen muut edelle, siitä pois pääseminen vaatii toimia, jotka rikkoo monia asioita. Vaikka hän ei mitään väärin tekisikään. Mutta muille se on kauhistus.. ja koska tota syyllisyyttä on helppo ruokkia, niin tällä saadaan ihminen vaiennettua. 

Valintoja. Kyllä, sitä elämä on.

Tällä elämänkokemuksella ja paskan määrällä, mä valitsisin kaiken toisin. Siis liki ihan kaiken.
Nyt mulla ei enää ole niitä paukkuja valintoihin, vaan joudun pärjäämään valintojeni kanssa.
Sen verran oon oppinu, että yksikään joka mun elämääni ei elä, ei voi tulla kertomaan mitä mun pitäs tehä. Ykskään ei voi tuomita mun ratkasuja, koska ei tiedä mitä helvettiä mä elän tai.. sanotaanko ennemmin että todella paljon on jäänyt elämättä ja kokematta.
Mutta oon mahdollistanut monelle hetkeksi helpomman ja paremman elämän, auttamalla, olemalla läsnä ja elämällä heitä varten.
Mulle ei ole annettu minkään väristä metallilusikkaa elämää varten. Ja ko koko matkan ajan on ollu järetön elämännälkä eikä minkäänmoista järellistä ajattelua tai pientä järjen ääntäkään, niin tietäähän sen ettei siinä ihan putkeen mene.
Ainoa perintö minkä pojilleni voin jättää, on esimerkki.. älä tee niin kuin mä tein. Muista ajatella itseäskin. Sitä ei kukaan toinen sun puolesta tee, vaikka muuta väittäs, koska uppoavasta laivasta lähtee kaikki kynnelle kykenevät. Hyvä pitää olla, mutta ei liian kiltti. Ja vaikka toisella olis minkälainen asema ja titteli, niin kukaan toinen ei voi kertoa mitä sun pitää tehdä ellei se susta hyvältä tunnu.

Tänään ajattelin mennä valitsemaan itselleni jonkun uuden vaatteen. Oon sen ansainnu. Tänään voi olla ihan hyvä päivä. Mä ainakin valitsen niin.

Muistakaa tehä hyviä valintoja, joiden kanssa pystytte elämään hyvän elämän. Semmosen oman näkösen. Valitkaa viisaasti.

Rakkaudella, Missy

Mielenhallintaa

Mä katoin Therouxin dokkaria skientologiasta.
Ihan huikee lahko, oikeesti. Se miten se vaikuttaa ihmisen mieleen ja murtaa sen.
Samaahan tekee moni muukin uskonlahko, muttei niin suuressa mittakaavassa.
Lyhytnäkösesti tulinkin siihen johtopäätökseen, ett kaikki uskonnon harjottaminen pitäs lailla kieltää. Koska kaikki uskominen tapahtuu
ihmisen tarpeeseen käyttää valtaa. Ei muuhun.

Tätä hurmokseen perustuvaa mielen hallintaahan ihminen käyttää muuallakin.
Sitä käytetään myös hyvässä tarkotuksessa, kuten PT:t kuntosaleilla. Saavat sut uskomaan, ett säkin pystyt, että tsemppiä..jaksaa, jaksaa. Vaikkei välttämättä jaksaskaan. Ja erilaiset elämänhallinta gurut tekee tätä. Että näin ja näin toimimalla saat elämäs kulkemaan. Kun vaan uskot siihen, nää positiivisen elämän tyypit. Ei sen väliä, vaikka eväät on homeessa ja mikään ei lähe, mutta ko uskot, että hymyilemällä kaikki kulkee, niin sunkin elämäs muuttuu. Sillai vaarallista leikkiä ihmisen mielellä, jos realismi oikeesti on se ettei ole mitään mistä tarttua kiinni.

Pienimuotoisesti tätä ihmisen mielen hajottamista ja siihen vaikuttamista tapahtuu sairaissa parisuhteissa. Ihminen ajetaan siihen riippuvuuden tilaan ettei sulla ole kuin se perhe ja parisuhde. Sen jälkeen aletaan toistuvasti hokea ettet ole mitään ilman tätä sairasta yksilöä siinä suhteessa. Että saat olla kiitollinen kaikesta mitä sulla on, tälle sairaalle yksilölle. Välillä käytetään niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, ett se viimeinenkin itsetunnon ripe hajoaa. Ja tuotos on valmis. Robotti, joka ei kykene toimimaan kuin toisen käskystä. Ja sitten ulkopuoliset ihmettelee kuinka tuo ihminen suostuu kaikkeen? Tässä kohtaa ulkopuolisten pitäisi ihmettelyn sijaan konkreettisesti toimia. Tässä pienessä mittakaavassa se on jopa mahdollista, kun taas näitä uskonnollisia järjestöjä vastaan ei. Siinä puhuu iso raha.

Mieli on siitä jännä asia, että sen järkkyminen ei välttämättä näy muille. Sitä voidaan hallita tarpeen tullen toimimaan järkevästi, niin ettei muut näe sen rikkonaisuutta. Sen hajottamiseen toisen ihmisen toimesta ei tarvita kuin vahva puheenlahjat omaava psykopaatti. Näitähän kaikki diktaattorit, roturealistit ja uskonjohtajat usein ovat. Myös ihan tavan tallaajissa on näitä. Pelottavaa.

Mieli on sellainen, että sitä voidaan hallita uskomaan mitä tahansa, kun konstit on oikeat. Sitä hallitsemalla voidaan poistaa kipuja, saada uskomaan että yksi pilleri laihduttaa, että pääset eroon päihteistä, että jumala pelastaa jne jne.. Mieli, ajattelu, tunteet,  päänsisäiset asiat.. ne jutut, jotka eivät ole konkreettisia, on kaikista ihmeellisimpiä.
Se mikä tästä tänä päivänä tekee mielenkiintoisen, on se kaikki konkreettinen tieto, joka meillä on mahdollista saada kirjoista ja netistä. Ennen ei näin ollut ja silloin olikin jotenkin hyväksytympää, ett ihmiset "hurahti". Kun ei muusta tiedetty, niin tehtiin mitä muut sanoivat.

Yhteiskunta luo koneistoja, jotka määrittelevät mitä "kaikkien tulisi tehdä ja kuinka toimia". Näitä tarvitaan, että yleinen järjestys toimii. Mutta kaikki tämän ei pienen ihmisen näkökannalta ole hyväksi. Kaikki kun ei pysty toimimaan samalla tavalla. On heikompia ihmisiä, jotka putoavat kelkasta.
Juuri näihin heikkoihin ihmisiin on helpompi vaikuttaa mielenhallinan avulla ja ikävä kyllä usein negatiivisesti.
Kun ihmisellä on surua ja menetyksiä, tarjotaan uskontoa usein tähän avuksi. Eikä siinä, jos se tuottaa postiivisuutta ja järki säilyy, niin hyvähän se on. Mutta kun ihminen on siitä kamala peto, että vallanhimo iskee ja valtaa käytetään väärin. Saadaan itselle voimallisuus nujertamalla muita.

Mä olisin tällä hetkellä älyttömän onnellinen, jos löytäsin jonkun mihin uskoa, joka antas tunteen että kaikessa on järkeä. Että kyllä kaikki kääntyy hyväksi ja olet äärettömän tärkeä ja merkityksellinen. Että sulla on syy herätä joka aamu ajoissa, vaikka et teekkään mitään merkityksellistä, kohan hengität.
Mutta ko mä oon niin äärettömän inhorealistinen ja luen ja etsin tietoa kaikesta, niin muhun ei pure nuo jutut...enää.
On asioita joihin uskon, jutta en nää tarpeelliseks tuputtaa näitä muille.
Mä olen käynyt läpi parisuhteessa ton mielenhallinnan murtamisen ja päässyt siitä eroon ja parantunut ajatuksesta etten ole mitään. Olen jotain, kaikki on. Se mitä, sitä en tiedä, mutta mun mieltäni ei toinen ihminen enää voi murtaa.
Tää yhteiskunta kyllä. Kaikilla vaatimuksillaan ja sillä, että kun et kuulu johonkin yhteiskuntaluokkaan, syrjäydyt. Se on nimittäin taivaan tosi.
Ehkä näiden syrjäytyneiden tarttis perustaa jokin lahko.? Jokin johon uskoa ja antais voimaa?
Mutta ko tässäkin taas mennään perseelleen, ko ihminen on mukana.

No.. kaikessahan pitää olla joku punainen lanka. Tässä jutussa mun punainen lanka on, ett koska sulla on kyky ajatella, etsiä tietoa ja lukea, käytä niitä. Aivoja ei oo turhaan luotu. Jos joku asia tuntuu pahalta ja aiheuttaa ahdistusta, se ei voi olla oikein.
Jos tuntuu ettei jossain ole järkeä, niin ota selvää. Lue, tutki, esitä kritiikki.
Mutta se mikä on totta, onkin vaikeempi juttu. Meillä kaikilla tuntuu olevan ain se oma totuus.

No.. ettei pää sekoa ihan pohdinnasta, niin toivotan mielekästä päivää.
Uskokaa itseenne, edes.

Rakkaudella, Missy

Suositeltavaa

Mä tässä pohdin, ko yhellä facen sinkkusivustolla oon kirjotellu diipadaapaa siitä, mitä on mun mielestä olla sinkku, että sinkuilla pitäs olla suosittelijat.

Mä ko asun tässä satakuntalaisess pikkukylässä ilman isompaa sosiaalista verkostoa enkä käy baareissa juur eikä mua kukaan mihkään kekkereihin pyyä, niin on aika vaikee törmätä miehiin. Kadulla jos alkasin repii hihasta joka ikistä mielenkiintosta miesihmistä, niin hyvin äkkiä kävis ohkasesti.
Netissä ko yrität tutustuu, niin törmäät sitoutumiskammosiin. On kuulemma paljon järkevämpää hankkii kertahoitoi ko sitoutuu. Naiset kuulemma vaan aiheuttaa riesaa jne jne..
Niinpä mietin, ett saman asian äärellä on varmaan muutkin sinkut. En mä voi olla ainoo. Jos sinkuillakin olis tuttuja, jotka suosittelis niitä toisille sinkuille. Ihan niinko suositellaan tuttua putkimiestä tai kampaajaa tai lääkäriä. Että hyvä tyyppi on, osaa hommansa, sinne vaan.
Oisko loisto? Sillai vältyttäs turhilta paskamaisuuksilta. Ja tulis niitä onnellisia pareja. Suomalaiset ko pääsee jatkuvasti otsikoihin yksinäisyydestään.

Tietysti täss tulee se ongelma, ett mull on tapana herättää ärsytystä. Ko mua ei edes haluta oppia tuntemaan, vaan mun heitot ymmärretään väärin. Niin, että mahtaa olla hiljasta suosittelijoilla..
Mutt on mull sitten muualla taas tuttuja, jotka jopa taitaa jopa tykätäkin musta. Ei sen välii.. johan tää kylä alkaakin ahistaa.

Musta tommonen amorina toimiminen ois kivaa.
Että jos te tiiätte tuttavapiirissänne kaks hyvää ja mahollisesti toisillenne sopivaa yksinäist ihmist ni ujuttakaa nuo samaan tilaan.
Tietty, kaikki ei kaipaa seuraa.. mutt meitä yksinään olemaan kyllästyneitäkin on (olen lukenut ja huomannut) kohtuu paljon.
Jäis pois noi varattujen vammaset vonksumiset ja tunnevammasten turhat jorinat. Eikä tulis niitä turhia angsteja vastakkaista sukupuolta kohtaan, ko ain  tulee huteja.

Että suosiollista tulevaa.. teille ja meille.. tai kaikille.

Rakkaudella, Missy

Ongelmajäte

Ongelmajätehän on sellaista, mitä kaikki pyrkii välttämään. Ei oikeen tiietä mihin hittoon se pitäs tyrkätä, mutta pois se pitäs silmistä saada.
Mä välillä tunnen itteni yhteiskunnan ongelmajätteeks.

Taustaa:
Mä olen tehnyt elämässäni paljon työtä. Raskasta työtä, niin henkisesti, ko fyysisesti. Olen auttanut ihmisiä, joiden elämä ja mieli on ollu hajalla. Joilla on fyysisiä rajoitteita ja jotka ei kykene puolustamaan omia oikeuksiaan. Mä oon tehnyt jopa yhtä aikaa kolmea työtä. Hoitanut samalla kahden erkkalapsen tarpeet. Pitänyt perheen koossa ja ollut lähimmäinen muille.
Mä taistelin aikana jolloin adhd ei ollut muotisana, vanhemmalle pojalle terapiat ja tuet. Oon ymmärtänyt muiden ongelmia ja pyrkinyt olemaan tukena.
Mulla oli arvo,  ko olin työelämässä. Jännä, mutta mun työtäni arvostettiin, vaikka niitä ihmisiä joita autoin, ei arvostettukaan.
Kun olin töissä, sain vapaasti olla väsyny, olla loman tarpeessa, kaivata vaihtelua.
Mä sain arvostusta työntekijänä. Musta suoruudestani huolimatta usein jopa pidettiin. Työmoraali on ollut mulla mielestäni korkea.
Se oli se yksi päivä, ko tein työtäni paikassa, jossa ei työolosuhteet ollu semmosia ko piti. Ei siellä tehty tiiminä töitä etkä todella saanut tukea.
Se oli se yksi kerta, ko halusin saada kehitysvammaisen pojan lopettamaan itsensä satuttamisen. Kyllä..pyysin jopa muilta apua sitä saamatta.
Silloin hajos mun selkä, hajos mun maailma, mun arvoni jne..

Nyt mä oon yhteiskunnalle ongelmajätettä. Ne ei tiiä mitä ne mun kanssa tekis.
Kohtaan järetöntä pompottamista, ylenkatsomista, taitojeni dissaamista.
Mä kelpaan ilmaisena tekemään ihan samat hommat ko palkkaa ansaitsevat tekee. Mutta mun työn arvo on 0 euroa.
Samalla mun arvoni on samaa luokkaa.
Ihan ko mun selän hajoomisen myötä mun kaikki oppi olis kadonnut. Kaikki se mitä oon omaehtosestikin opiskellut.
Kaikki mun tieto, taito ja kiinnostus on valunu vuosien myötä unholaan.
Miks mun täytyy todistella erinomaisuuteni, ei sitä muidenkaan tarvi?
Ja kun en ansaitse palkkaa, ei myös maallinen omaisuus kerry. Sekin pudottaa sun arvos muiden silmissä.

Mä nyt ehkä alotan ens viikolla taas kerran ilmasen työn. Ihan vaan siks, ett saisin mahollisuuden päästä kouluun.
Mutta se ylenkatsominen ja vähättely, johon oon eri tahojen virkailijoiden toimesta törmännyt, on kyllä aiheuttanu sen etten ees tiiä huvittaako?
Ko eihän mun ois ees pakko. Ihan ite mä tätä oon tahtonut. Kukaan ei pakota eikä ykskään instanssi voi multa viiä sitä pientä tuloa, jonka saan vaikka kieltäytyisinkin.
Mä en jaksas enää yhtäkään aivotonta hommaa. En yhtäkään "kohan nyt jotakin teet"- juttua.
Mun aivot huutaa haasteita ja onnistumisia. Niitä samoja, joita töissä sain.
Musta on tullu ameeba, ihan vaan ko mua pietään semmosena.
Tää tarve olla merkityksellinen on varmaan nyt enempi korostunut, ko mulla ei ees pojat oo tarviimassa mua joka päivä.
Ja kun mä en oo töissä, oon vapaata riistaa kaikelle "tekisitkö ilmatteeks tän, ko sullahan on aikaa"-jutuille. Tarjotaan kaiken sortin
piperrystä, koska totta kai ameeba tekee moiset.
Enkä mä enää halua kuulla kuinka mulla on niin helppoo, ko ei tarvi aamusin herätä töihin.
Ei mulla helvetti oo helppoo.
Mun pitää keksiä päiviin täytettä etten levii päästä.
Jos oliskin rahaa, niin opiskelisin kaikkea ja keksisin vaikka mitä harrastuksia.
"Sulla on helppoo, ko sun ei tarvi tehä tätä hommaa"
Se on kuulkaa ammatinvalintakysymys. Vaiha alaa, jos työ ahistaa.
Niin mäkin terveenä tein. Vaihdoin paikkaa, ko mulla ei ollu enää annettavaa.
Siinä työssä mitä mä tein, toi on mun mielestä maailman tärkein juttu. Sitä ei saa tehä toisella kädellä. Ei sitä ainakaan kukaan tervepää
palkan takia tee.

Ongelmajäte. Ko joku vaan keksis mihin sen piilottas ettei näkys ja kuulus? Ärsyttävä riesa moinen. Kysyy tyhmiä ja vaatii kaikkea.

Seuraavan kerran ko tekee mieli valittaa "paskaduunistas", ni avaappa noi eri työtä ilmottavien tahojen sivut. Mieti, että mitä muuta voisit tehä äläkä narise.
Mäkin selaan niitä läpi viikoittain. Ja oon oikeesti hakenu vaikka mihin. Mutta mä en kelpaa, koska mun työhistoriani on viime vuosilta vaillinainen.
Se, mikä mun motivaatio ois, ei lie merkittävä.

Mä en missään nimessä oo katkera, vaan helvetin ärsyyntynyt.
Ja huomaan, ett yhä herkemmin nostan henkistä keskisormea näissä virastoissa joissa joudun käymään taitojani todistamassa.
Että lisää vaan aktiivimalleja ja energian tuhlaamista turhuuksiin.
Jätetään oikeasti potentiaalinen työntekijäaines nostelemaan henkistä keskisormeaan, samalla ko kyykytetään ihmisiä, joita ei työ kiinnosta tai sitä ei heille ole.
Jokainen ansaitsee työstään palkan. Eikö?
Ja jokaisella on historia, jota ei pitäs väheksyä.
Kaikkia pitäs kohdella niinko ihmistä.. ei minään riesana, ongelmajätteenä.

Ei mulla muuta. Mukavaista arkea teille..

Rakkaudella, Missy

Ihmisyyden äärellä

Mulla on ollut ilo tutustua halki Suomen kulkiessa erilaisiin ihmisiin.
Mä oon huomannut senkin ettei oo huttua, ett eri seuduilla ihmiset on erimoisia.
Esim. Roissa asuessa huomasin, ett ihmiset on äärettömön välittömiä ja vieraanvarasia. Ne on mutkattomia eikä niillä oo isompia ennakkoluuloja junan tuomia kohtaan.
Täällä Satakunnassa asiat on vähän toisin.  Lähimmät ihmiset on näillekin kovin tärkeitä ja niien kanssa ollaan tekemisissä..mutta uudet tuttavuudet on haastavia.
Mä oon onnekseni tutustunu muutamaan todella huikeeseen tyyppiin. Niin alkuasukkaaseen, ko muualta tulleeseen.
Ihmisyys on mun mielestä sitä, että sua kunnioitetaan omana ittenäs. Sua kohdellaan hyvin ja arvostetaan. Ei tarvi olla samaa mieltä tai jakaa samaa maailmankatsomustakaan, mutta sä oot muuten hyvä tyyppi.
Mä oon ihan liian luottavainen ihmisiä kohtaan. Mä en halua ekana miettiä ihmisistä pahaa. Vaistoon kyllä joistakin ettei ne oo aidosti sitä mitä antavat ymmärtää, mutta toisilla se on puolustusmekanismi. Se kuori. Omaa huonoa itsetuntoa peittävät tai joku matkan varrella koettu pettymys aiheuttaa sen käytöksen.
Nyt vaan on käynyt liian usein niin, että mun sinisilmäsyydellä pelataan. Se on asia, joka on mun mielestä perseestä.
Nyt puhun miesihmisistä.
Jos miesihmisillä on tarve pönkittää jotain miehisyyttään tarinoimalla bullshittiä ja sitten hiljenemällä... taas hetken päästä aktivoituu ja taas hiljenee.. Niin toihan on selvää peliä. Ihan paskaa sellasta.
Mäkin osaan pelata, mutt oon hiton huono häviämään.
Mun mielestä jokasen pitäs kohdella toista, niinko tahtos itteensä kohdeltavan. Reilu peli. Ei mitään kikkailuja, tarinoiden kertomista jne..
Sitä mä kaipaan Roissa. Sitä rentoa suoruutta, avoimuutta ja aitoa ihmisten kohtaamista.
Oikeaa ihmisyyttä.
Mä oon kiitollinen kaikista niistä hyvistä ihmisistä, joita mun elämässä on ja on ollut. Ne onkin niitä, joista ammentaa voimaa.
Mä pyrin jättää kaikki energiasyöpöt kauemmas. Ihan vaan siks, ett jaksan omat arjen haasteet. Yritän kerätä ympärille positiivia ihmisiä, ko niistä saa virtaa vaikkei itellä kaikki putkeen meniskään.

Ollaan siis toisillemme reiluja, jookos? Ai kaikista ihmissuhteista tarvi hyötyä, ne voi olla kivoja olemassa ihan muuten vaan.

Semmosia pohdin ukkosen möyrytess ulkon. Ja mä muuten pelkään sitä. Enemmän ko hämähäkkejä.

Ei mulla muuta.
Nauttikaa loppukesästä. Ja olkaa ihmisiks.

Rakkaudella, Missy

Oikeutuksia

Mä oon pohtinut tässä jo useena päivänä kummallista kommenttia, että oon tyly ja pelottava ihminen.
Tiiän ettei pitäs antaa vaikuttaa asian, jolla ei oikeasti oo perää.
Eräs vanhempi rouva totes suoraan, ko tätä asiaa hänen kanssaan puin, että "Sä oot niin suora. Siitä se johtuu. Et sä paha ole, et lainkaan. Ja kun meitä kaikkia tarvitaan"
Mä oon sellanen, että koen vääryydeksi vääränlaisen glorifioinnin ja haluan, että myös ne "hiljaiset" nousisivat esiin.
Sillä ei ole mitään tekemistä pahuuden ja pelottavuuden kanssa. Mulla ko on sydän auki kaikille, niin kauan ko eivät ole pahaa tehneet.
Se, että mua syytetään jostain jota en ole eikä edes haluta selittää mistä moinen johtuu, suututtaa ja loukkaa.
Mua on elämässäni syytetty niin monesta asiasta. Millon oon ollu huono äiti, vaimo, tyhmä, saamaton.. ja onhan noita.
Mutta koskaan ei ole kysytty, että miten asiat oikeasti on?
Kun yksin on tallustellut karikoiden ja sattumusten läpi eikä saa vahvistusta omalle ajatukselleen, muuttuu asiat päässä isoksi möröksi.
Jotenkin sain armahduksen ajatukselleni, ko kuulin lauseen. "Jotkut vain ovat ottaneet oikeudekseen loukkaantua kaikesta ja pyrkivät sillä tavoin kontrolloimaan ympäristöään."
Miettikääpä. Esim. ihminen, joka on epävarma itsestään tai siitä mitä susta ajatellaan, kuulee omassa päässään jonkun jutun omalla tavallaan. Loukkaantuu ja jakaa loukkaantumisensa muille omalla tavallaan. Kuka saa tarvittavan huomion ja sympatia ja kerää "loukattuna" itselleen pisteet?
Ja kuka otetaan hampaisiin? Se, joka ei edes tiedä mitä hittoa tapahtui? Näin saadaan varmennettua, että oma ajatus on oikea. Ja ihminen joka itseään ei miellytä jää huomiotta ja suljetaan pois.
Tai toinen esimerkki. Ihmiset jotka pahottavat vaikkapa muiden tavoista mielensä. Kertovat kuinka naapurin/siskon/kummin kaiman tavat, jutut tai joku hänessä loukkaa hänen maailmaansa. "Se juo. Se polttaa. Se syö lihaa. Se ei syö lihaa. Se juoksee naisissa/miehissä. Sillä on vapaa kasvatus. Minä niin siitä mieleni pahoitin." Mitäpä muuta tuo on ko kontrollointia? Tällä saadaan saman henkisten huomio ja sympatia.
Olis aina hyvä pysähtyä mielensäpahoituksen äärellä ja miettiä, että mistähän se mielensäpahoitus oikeasti johtui?
Ihminen on sellainen hassu laumaeläin, että helposti lähtee mukaan joukkohysteriaan, jos siihen on mahdollisuus. Myöskin "en ole mitään mieltä", on mielipide. Koska hiljaisuus on myöntymisen merkki ja sillä saa hyväksynnän.

Ihminen on kyllä hassu otus. Kamalan keskeneräinen luomus ja elää edelleen vaistojensa varassa.
Siksipä se onkin niin mielenkiintonen.

Mielenkiintoista viikon alkua.

Rakkaudella, Missy

Mielensäpahoittamista

Mä olen vähän tämmönen omanmoinen jutuissani ja usein unohdan ettei kaikkien huumorintaju riitä ymmärtämään mun heittoja.
Joillakin on joku ihme kuva musta ett olen kylmä ja ilkeä. Ne jotka on vaivautunut tutustumaan, tietää ettei näin ole.
Mä jopa itken paljon, mutta mä en tee sitä välttisti muiden edessä. Loukkaannun rumasta puheesta, mutta sitäkään en välttisti muille näytä.
Se kun on niin, että me kaikki ollaan erimoisia, luojan kiitos!
Moni tietää mun ongelmani kuulon kanssa. Toisessa korvassa on kuulon alentuma ja isossa porukassa on vaikea kuulla jos jollakin on asiaa.
Puhe häviää taustameluun. Tässä kohtaa saatan, kiitos levottoman mieleni, kadota omiin ajatuksiin ja seurailla mitä muut tekee. Mä niin rakastan katsella muiden elekieltä. Se on jännä miten se kertoo iteasiassa ihmisestä paljon.
Mä kuulen paljon vittuilua ja naureskelua tästä mun ominaisuudesta. Kumma..että se on kyllä luvallista. Enää en ota sitä minään. Mutta se aiheuttaa sen, että saatan porukassa vetäytyä. Se kai koetaan jotenkin ylpeytenä tai muuna? En tiiä..
Mutta törmäsin taas kerran hassuun juttuun. Ihminen, joka ei oikeasti minua tunne, kertoi minun loukanneen häntä ja että olen pelottava?
Tällaiseen syytökseen vastaaminen on vaikeaa, jos et edes tiedä mitä olet tehnyt. Vielä kun itsellä on ajatus ko. ihmisestä, että tuo on kiva ja mukava tyyppi.
Koska tiedän varmaksi etten pahaa sanaa ole tästä ihmisestä sanonut, niin uskon että kyse on kemia-jutusta. Jos näin on, on mun mielestä epäoikeudenmukaista pahoittaa ihmisen mieli syyttämällä oman mielipiteensä vuoksi sellaiseksi ihmiseksi, jota mä en ole.
Ja kyllä, jopa muakin loukkaa turhat syytökset.
Mä kuljen ihan omaa tietäni ja en oikeastaan ole mistään kotoisin. Mä puhun läpiä päähäni asioita, oon sarkastinen, mutta ilkeyttä inhoan. Sitä pahansuopuutta, jota joillakin on. Sellaiseksi jos mua syytetään, niin ihan varmasti vetäydyn taas hieman enemmän iteeni.
Okei.. kommunikaation sumentajana on ollut kuningas alkoholi, mutta sanat tulivat ihmisen omasta suusta ja varmaan myös tarkoitti sitä. Ja kun halusin tarkennusta, että mitähän ihmettä olen tehnyt/sanonut, niin minun pitäisi ilmeisesti itse tietää.
Ei näin.
Ehkä mun täytyy jatkaa tätä oman tien kulkemista ja vähentää kiinnostusta ympärillä oleviin ihmisiin, kun oon niin sosiaalisesti vajavainen.
Mielensä voi pahoittaa niin monella tavalla. Mutta olisi hyvä selvittää miksi oikeasti näin tekee? Ja ottaa vaikka selvää mielensä pahoituksen kohteesta ja siitä miten asiat oikeasti ovat.
No.. mun ajatus ei edelleen ole muuttunut. Mukava tyyppi ja harmi ko mä en ole semmoinen.

Mä toistan aiemmin heittämääni ajatusta. Kysykää, puhukaa, älkää olettako!
Siitä ne sodatkin syntyy, väärin ymmärryksestä.

Ihanaa keskikesän juhlaa. Nauttikaa kesästä ja toisistanne.

Rakkaudella, Missy

Rakasta minut ehjäksi

Mulla oli tänään oikeestaan aika kiva ilta. Oli omasta harrastajateatterista vapis ja käytiin tutustumassa Kirjurin kesäteatteriin.
Mutta se ei mulle riitttänyt... "ihan kiva".
Kun tulin kotiin, iski tylsyys. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa mielen päällä olevia asioita .
Teini luuhaa tyttiksen luona. Oma tupa, oma lupa.
Olin ostanut itelleni kaks lonkeroa, joka on oikeesti harvinaista. Että mulla on kaapissa alkoholipitosta juomaa.
Noi lonksut hävis äkkiä ns. kuiviin poskiin ja mietteissä "mitäpä sitten?"
Paikkalliseen.... Loistava idea..näillä kulmilla.
Istuin pitkän tovin saman lonkerolasin kanssa katsellen kovin  surullista alkuasukasväkeä.
Melkein jo tuumin kotiin lähtöä, kun viereen istui nuor mies, joka kuulemma tunsi mun teinin.
Kertoi elämästään, joka ei ollut kiva tarina. 
Hetken päästä istui nainen, joka rumaa elämäänsä tilitti.
Tuli mies, tuli poika, nainen, tyttö. Tarinoita kuuntelin. Yksin, mieli avoinna..
Ainoa asia, joka heräsi. Ei suru, ei ihmetys.
Pelkästään ajatus.
Jumalauta, rakastakaa meidät ehjäksi.
Minut, sinut, tuon, tän.. kaikki. Me ollaan kaikki ansaittu rakkautta. Ei me ihan niin pahoja olla. Sillä pääsee pitemmälle.
Ja ehkä munkaan ei tarvis itekseen istua tarinoita kuuntelemassa, ko rakkautta riittäs.
Sulle ja mulle.

Rakkaudella, Missy

Keijupölyä osa 2

Jatkan edelliseen blogiin liittyen ajatusoksennuspohdintaa.
Ajatuksia hyvistä ja aidoista asioista.

Mä olen kerran yhdeltä, sillä hetkellä tärkeältä ihmiseltä kuullut olevani "liian aito". Että kuulemma tulen saamaan elämässäni siipeen, kun en osaa suojautua.
Totta, niin totta. Mutta tähän päivään mennessä en oo osannu suojausta kehitellä, en katkeruutta, en luovuttamista.

Mä mietin harva se päivä, että miksei voi onnistua? Miksei asiat kulje niinkuin elokuvissa tai edes niin hyvin kuin oikeassa elämässä voisi? Ja samalla joka ikinen päivä herään tunteeseen, että tänään "se hyvä juttu tulee". Joku vois sanoa sitä tyhmyydeks. Ei..se ei ole sitä. Se on mun tapa selviytyä haasteita täynnä olevasta elämästä, toivoa täynnä.

Ei mun elämässä ole glamouria eikä suuria onnistumisen hetkiä, mutta siinä on pieniä ilon pirskahduksia ja aurinkoisia hetkiä.
Mä tiedän useiden pitävän mua negatiivisena, koska mä oon inhorealisti. Mutta realismi ei oo negatiivisuutta.
Mä kuitenkin haaveilen, joka päivä. Mä haaveilen elämästä, joka on mun näkönen. Elämästä, jossa saisin käyttää energiaani pelkkään hyvään.
Mä kuitenkin osaan nauttia niistä hyvistä hetkistä, vaikka ne olis kuinka pieniä. Koska jos en osais, olisin jo luovuttanut.
Mä en kuitenkaan ole luovuttajatyyppiä. Ei mua ole kaatanut ilkeät sanat, tylytykset, selän takana paskanjauhamiset.. jotka olen kuullut, vaikkette siitä tietäskään. Mutta teille selän takana puhujille ja kommentoijille en sano muuta kuin, "olen surullinen teidän puolesta". Teillä on perus hyvä elämä, mutta viittitte käyttää aikaanne muiden mollaamiseen pönkittääksenne itseänne. Sitähän se on.

Keijupölyä.. sitä maailma tarvitsis oikeasti enemmän. Että ihmiset löytäs enemmän hyvää ja tsemppaavaa asennetta. Että ihmiset jakais omasta hyvästään muille enemmän. Auttais ja tukis eikä löis lyötyä ja löytäis virheitä.

Paskan keskellä on vaikea hymyillä, mutta siihenkin pystyy, kun omaa mielikuvituksen.
Ei tarvi aina kaivaa niitä epäkohtia elämässään esiin. Niistäkin toki voi ammentaa voimaa, mutta niissä ei pidä pyöriä.
Mulla ei ole elämässä oikeastaan monikaan asia tällä hetkellä mallillaan. Mutta silti mun elämässä on tällä hetkellä hyvä hetki meneillään.
Saan harrastaa mulle nautinnollista asiaa. Sitä iloa on yritetty viedä pois, mutta onneksi en antanut sen tapahtua.. ei olis tätäkään terapiaa käytettävissä.
Mä kun kävin viikonloppuna lapsien kanssa leikkimössä keijua, niin se jätti mieleen ajatuksen lapsen ilosta. Oon tätä pohtinut.
Me aikuiset voitas ottaa niin monista asioista mallia lapsilta. Hetkessä eläminen, nauttiminen oikeista asioista, se että otetaan uusi ihminen ilman ennakkoluuloja, ei kaiveta negatiivisia asioita kaikesta, annetaan anteeksi ilman kaunaa, iloitaan pienistä ja vaikka mitä.

Sovitaan, että tällä viikolla heitellään joka päivä edes kerran keijupölyä kanssaihmisille.
Tsempataan ja kerrotaan hyviä juttuja. Autetaan ja tuetaan ja puhutaan hyvää selän takana..ja edessä.
Keijupölyä tähän viikkoon, myös sinulle, jolla ei ollut musta hyvää sanottavaa. Toivottavasti sä kuulet hyviä asioita itsestäs.

Pärjätkää päänne kanssa.

Rakkaudella, Missy

Keijupölyä

Tänään aloin pohtia, että me kaikki tarvittaisiin enempi keijupölyä...mä ennen kaikkea.
Sellaista hyvää pössistä antavaa tomua. Rakkautta, hyvää oloa ja positiivista energiaa.
Mä kävin paikallisilla markkinoilla leikittämässä lapsia keijuna ja ihailin kuinka lapset vaan nauttii hetkestä.
Ilman päihteitä, ilman mitään kemiallista ilon tuojaa. Ja silti niin isosti onnellisina siitä hetkestä.
Kun aikuinen tekee saman, on se outo, viallinen, vammainen tai muuten päästään vìnksahtanut. Vai onko?
Illansuussa läksin paikalliseen kippolaan kuuntelemaan elävää musaa ja nautin ihan joka solulla siitä.
Musiikki, se on mulle mielentila, terapiaa. Mä voin tanssia ihan selvinkinpäin, jos musa on oikeenlaista. Musta oli huikeeta kattell kui paikalliset veivas musan tahdissa ja ihmisill oli pääsääntösesti kivaa.
Mä jammasin mukana ihan ittekseen, ko mähän en täältä ihmisiä tunne. Mutta mulle riitti se fiilis. Ihmisiä, aurinkoa, livemusaa.
No joo.. olihan siinä kaikensortin hiihtäjää, joilla oli tarve kertoa miltä mun perse näytti tai kuinka vaikeaa heillä oli. Mutta mä meditoin itteni keijupöly moodiin. Aattelin, että meill kaikilla on oikeus oll omanlaisii, nyt nautitaan.
Pohdin siinä ihmisiä kattellessani, että kuinka hienoa olis, ko jokainen oppis nauttimaan elämästä..vaikkei se olis justiisa semmonen oikeenlainen. Semmonen ko ite on haaveillu. Ko jokasen elämässä on kuitenkin joku hyvä juttu. Ja kui hienoa olis, ko ihmiset kertos toisilleen niitä hyviä juttuja mikä toisessa on. Ei sen ihmeellinen tarvi olla. Vaikka... "Sun naurus on lystikäs", tai jotain.
Mä kuulin tänään, ett olen luonnikas. Ehkäpä? Niin ja ett mun silmät on rehelliset. Niinpä..eikä pelkästään silmät.
Pieniä juttuja, mutta niitä aitoja eli millanen mä olen.
Keijupölyä... hyviä juttuja.
Sen verran oisin kaivannu keijupölyä, että kaipaus kainaloisesta ei toteutunut.. eikä lie toteudu.
Se on oikeesti pikkujuttu.. mutta ett olis ihminen joka olis vieressä.
Mutta ko sitä ei ole, niin otan body-Banderasin (vartalotyynyni) viereen ja haaveilen.
Keijupölyä ja aitoa elämää toivon kaikille.
Hyvää...ihan kaikkea.

Rakkaudella, Missy

Helteisen päivän ilta

Mun päivä suju osittain tuhannen turhissa säädöissä. Ko noi hommat ei useinkaan mee putkeen.
Illan vietin ihanassa lämmössä pihahommissa.
Selän kanssa oon tahinut ja aattelinkin, ett loppuillan otan ihan lunkisti, ko teinikin häippäs taas tyttiksen luo.
Niinpä katoin ruutu plussalta "vain elämää". Tässä kohtaa suurin osa huokailee. Mutta mulle musa on mielialajuttu. Kaikki musa menee.
Mä rakastan tota ohjelmaa, ko siin pureudutaan ihmisiin. Musta ihmiset, erilaiset persoonat ja taustat on mielenkiintosia. Mä en varmaan ikin kyllästy kuuntelee tarinoita eri ihmiskohtaloista.
No.. jakso käsitteli Arttu Wiskaria... tässä kohtaa tulee toinen huokaus. Mutta kuinka moni on oikeesti perehtynyt kuka on Arttu Wiskari?
Niin..en mäkään. Kuunnellut vaan radiosta renkutusta kahvimaidosta ja miettiny "v***u mitä paskaa".
Yks biisi, joka on aina kolahtanut, on Sirpa. Sen sanojen vuoksi. Jotenkin oon samaistunut niihin sanoihin, ko mullakaan ei elämä oo hienosti mennyt. Toki se rakkaus osuuskin on jäänyt puuttumaan. Nyt sen biisin esitti riisuttuna versiona Terhi Kokkonen ja multa pääs itku. Terhin ääni ja biisin muuttaminen minä-muotoon riipi sielussa asti.
Mä seurasin ohjelmassa ton hemmetin sympaattisen suomalaisen miehen jutustelua. Kuinka se on perikuva rehdistä suomalaisesta miehestä, oman tiensä kulkijasta ja ihan tavallisesta naapurin äijästä. Kuinka se on luonut uransa tyhjästä ja tehnyt just sitä musaa mistä ite tykkää. Piittamatta suomalaisten kuran heittämisestä niskaan. Se, että en tota genreä ihmeemmin diggaa, ei muuta sitä että tyyppi tekee musaa ihan oikeista aiheista, oikeista ihmisistä ja ihmiskohtaloista. Sellasista, jotka ei oo aina shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Suomalaiset tarvii tämmösen Artun.
Artussa sykähdytti sen tarinointi lapsuudesta. Ihan ko mun pojat. Älytöntä sikailua ja säätämistä ja jatkuvaa pöllöilyä. Mutta silti tuokin selvisi aikamieheks.
Mä jäin myös pohtimaan tätä suomalaiseen mentaliteettiin sopivaa jatkuvaa lyttäämistä. Että kuinka kehdataan mollata jonkun persoonaa, jolla ei oo mitään tekemistä sen ihmisen tekemän työn kanssa. Tässä tapauksessa musiikin tekeminen. Äijä tuottaa uusia artisteja ja musaa..eikö sill oo paskempi äänikään. Se pidänkö musatyylistä on makuasia. Ohjelmassa Arttu sano hyvin ettei hän alkais esim. putkimiehelle sanoo kesken homman, ett "Ootpa sä vitun ruma ja tyhmä". Sillä kun ei oo mitään tekemistä sen ihmisen tekemän työn kanssa.
Toi jakso oli jotenkin silmiä avaava. Että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Että ei pidä tuomita ja laittaa ihmisiä johonkin boxiin, vaan siks ett he tekevät jotain jollakin tyylillä.
Musa on mielentila ja jokainen tarvii itselleen sopivan. Mulle se on päivästä ja fiiliksestä riippuen joka hetki erilainen.
Ei pitäs lokeroitua ja olla kaavoihin kangistunut. Voi joskus kurkkia sieltä laatikon reunalta ja ihmetellä ja olla kiinnostunut muustakin ko siitä itselleen tutusta ja turvallisesta aiheesta. Olla kiinnostunut ihmisestä jonkun kuvan, mielikuvan tai vaikka huhun takaa.
Eikä ihminen ole sellainen miltä näyttää. Ihmisyys löytyy sen kuoren sisältä ja sille olis hyvä antaa mahdollisuus.
Kaikesta ja kaikista ei tarvi pitää, mutta ei myöskäön lytätä. Jättää vaikka omaan arvoonsa.
Kannattaa katsoo noi jaksot ens viikolla. Voitte yllättyä.

Ollaan jokainen oman elämämme Arttu Wiskareita ja tehkäämme unelmistamme totta.
Tai.. edes muistetaan haaveilla sillon tällön.

Rakkaudella, Missy

"Iloinen" sinkkuelämä

Mä olen törmännyt nyt ihan liian usein ikäviin kommentteihin treffatessani miehiä. Mä käyn treffeillä tutustuakseni miehiin, koska kukaanhan ei tule kotoa hakemaan ja baareissa en juuri käy. Ehkä pitäisi, jos sieltä jotain hauskaa ja mukavaa löytyisi. 

Mä koen treffailun sellaisena "no käydään nyt kattomassa olisko tää hyvä tyyppi?"- juttuna. En "nyt menen kahville tulevan mieheni kanssa". Kun mä en kuitenkaan ole enää teini. Takana kaksi erittäin huonoa suhdetta, niin todellakin haluan katsella, ihmetellä ja ottaa selvää mikä tyyppi oikeasti on? Ja kuis jännä onkaan, olen todennut tän hyväksi metodiksi, koska ikävän usein näistä herrasmiehistä kuoriutuu joku piirre joka ei kantaisi pitkälle. 

Mutta siltikään ei kävisi pienessä mielessäkään loukata ketään. Varsinkaan kun ihmistä ei edes tunne. Eihän sellainen "vieras" ihminen ole mulle mitään velkaa. Enhän mä mitään menetä, jos en ole kiinnostava hänestä tai toinen ei ole varma kannattaako tutustua jne. Käytöstavat. Niistähän kaikki ikävät sanat ja teot kertoo. Tai niiden puute. 

Mun kuulemma pitäis tarkastella omia virheitäni, mussa on joku vika. Totta. Mussa helvetin monta vikaa, mutta ykskään niistä ei ole sellainen, joissa lokaan toista tai tylytän syyttä tai alan solvaamaan, jos toinen ei musta innostu/kiinnostu tai on epävarma. 

Se on se kemia juttu. Ja nyt täytyy todeta, että pitää luottaa ihan ekaan intuitioon. Jos yhtään pienikään piirre laittaa hälytyskellot soimaan, niin uskon siihen.

Vaikka mulla on helvetin huono itsetunto ja osaan sen peittää, niin en pönkitä sitä varmistamalla toiselta jokaista sanaa ja asiaa. En myöskään päde, en selitä tekemisiäni. Mä tiedän itse hyvinkin mitä teen ja miksi. Mulla ei ole koskaan "ketunhäntä kainalossa", vaikka sellaista mun niskaan on heitelty. Mua pystyy lukemaan ko avoimen kossupullon etikettiä ennen pohjan näkymistä ja promilletason nousemista. 

Mutta jos multa vieraat ihmiset vaatii selitystä asioihin, joissa ei ole selitettävää, tulee musta umpimielinen ja tyly.

Mun pitää kuulemma tarkastella omia virheitäni. Okei. Olen tarkastellut ja niitä on. Yks niistä on se, että kerään puoleeni vaikeita ihmissuhteita. Niin ystävyys, kuin mahdollisia parisuhteita. Joita siis ei ole vuosiin ollut. 

Olenko ronkeli? Musta ihminen on päästään sekasin ellei vähän olekin, jos kyse on niinkin isosta asiasta, kuin parisuhde. Vaikkei yhteen muuttaskaan. Ei kai ny kukaan huonoa itelleen huoli tai ihmistä, joka vaan vähän kiinnostaa? Ei muakaan huoli äijät, jotka haluaa tiukkaperseisen ja nätin jumppapirkon tai uranaisen tai maailmanmatkaaja hipin. Koska nuo miehet tietää mitä tahtoo. 

Jos äijät "pistää muijat kiertoon", se on ihan luonnollista ja fine. Koska äijät saa valita. Mutta pitkään sinkkuna olleen naisen pitää ottaa eka joka edes tervehtii. 

Tai "olla sitten ilman", kuten usein kuulee. No, olen sitten. 

Tän kirjotuksen ajatus on itsekunnioitus, toisen kunnioitus ja hyvät käytöstavat. Treffailussa ne on tärkeitä. Ei mikään yltiö herrasmies juttu, koska mä en oo semmosista kiinnostunu, mutta sellanen normi aikuismainen käytös. Ei stalkata, ei vahdita, ei oleteta, ei piinata, ei solvata, ei ahdistella ja mitä näitä nyt on. 

Mä olen kuulemma treffiaddikti tai deittiaddikti tai jtn. Hmm... oikeen mietin tota pohjia myöden ja en kyllä ole. Koska on aikamoinen väsy uusiin tutustumiseen. Ei sillä ettei uuden ihmiset kiinnosta, koska kaikki uusi kiinnostaa. Oli se mies tai nainen. Mutta ne vaatimukset ahdistaa. 

On jo valmiiksi piikit pystyssä ettei toinen vaan ala vaatimaan mitään. Puuttuu se iloisuus, leikkimielisyys, kepeys ja onni toisesta ihmisestä. Se, että ilon kautta tutustuu, ei ole sama kuin pitäisi toista pilkkanaan. Tosissaan muttei tosikkona, sitä kai se on. 

Jokainen sinkku, joka käy treffeillä, voisi sen verran harjoittaa itsetunnon nostamista ettei pilaa tutustumista epävarmuudellaan. 

Ei ole oikeastaan turha ihmettelyn aihe tuttavieni kesken se, että miks mä kaiken kokemani jälkeen edes haaveilen parisuhteesta. Koska kyllä kaikki jälkensä jättää. Mutta mä uskon, että jossain on se tyyppi, joka puhuu mut pyörryksiin, saa mut nauramaan ja unohtamaan puutteni ja murheeni, jolla on tarpeeksi iso sydän ja syli, joka miellyttää mun silmää ja saa ajattelemaan kuinka onnellinen oon tosta ihmisestä ja ennen kaikkea, että se ajattelee musta samoin. 

Ei se  etsimällä tule, tiedän sen. Se tulee joskus vahingossa vastaan. Toivon niin. 

Silti en moiti miehiä, koska nehän ei ole joku massa samankaltaisia otuksia. 

Voisin lainata loppuun tulevan kesän esityksestä, jota parhaillaan harjoitellaan, lausetta jonka eräs mummu siinä sanoo 

"Kiitos hetkistä - herrat"

Kunnioittakaa itseänne, älkää solvatko toisia. Pitäkää huolta itsestänne ja nauttikaa hyvistä hetkistä. Niin herrat kuin naiset.

Rakkaudella, Missy

 

Hullu sairas maailma

Ihan pikaisesti oksennan päivän muutamaa esille pompsahtanutta otsaketta. Ja miksi nämä valitsin,  on ajatuksena asioiden suhteuttaminen.

BC joutui tilille yhden ihmisen kostonhalun takia hyväntekeväisyystoiminnastaan. Yksi ihminen sai median huomion ja vääriä syytöksiä julkaistiin totena ilman vastapuolen mahdollisuutta kertoa omaa näkökantaansa. Yksi ihminen suivaantuu toiselle, saa median korppikotkien huomion ja erittäin tärkeä hyväntekeväisyystyö on vaakalaudalla. Koko ajan vähennetään tukia vanhuksilta, vammaisilta, vähävaraisilta ja muilta väliinputoajilta ja ihmisestä..tai organisaatiosta, joka auttaa, tehdään pahantekijä. Mikä on moisen toiminnan motiivi? Kateus? Kuinka sairas voi ihminen olla, että pelkästään oman pahanolon vuoksi saattaa yhden ihmisen julkiseen prässiin ilman todellisia syitä? Saako tällainen ihminen millaisen tyydytyksen asiasta?
Kuinka media voi olla näin suuressa vallassa, että voi sumeilematta julkaista ihan mitä vaan, ilman vastuuta?
Mun ajatusmaailmaan ei mahdu miksi hyväntekemisestä joutuu tilitekoon. Jälkensä tää jättää. Ei sitä noin vaan uskalla lahjoittaa rahaa hyväntekoon. Ketkuja kaikki. Vai onko? Entä kuka sitten pitää huolta heikommista? Ei tohon hommaan oikeen uskalla lähteä. Jos vaikka suututtaa jonkun ja joutuu julkiseen piinaan ja häpeään.
Sitten toinen. Kelan touhu lääkekorvauksissa toimeentulotuissa. Eli ihmiset, jotka joutuvat syömään mahdollisesti väärinkäytettynä huumausaineiksi luokiteltavia lääkkeitä..eli esim. kipu- ja Adhd-lääkkeet. Näistä pitää olla erikoislääkärin lausunnot ja selvitykset. Tänä aikana? Kun lääkäriin pääsy on muutenkin iso ihme. Nämä lääkkeet on sellasia, joiden käyttäminen on pakollista. Eli jos ne jää ottamatta, niin se näkyy arjessa. Missä on järjenkäyttö? Miksi kelalla on mielivaltaisia päätöksiä, ilman että kukaan puuttuu? Kaikki tehdään heikompien osalta hankalaksi, että jos vaikka jättäsivät hakematta korvaukset. Mä en tajuu millon tää kaikki kyykytys loppuu? Kuinka pitkälle ajetaan köyhät ihmiset? Sylettää.
Päätän kiukkupohdinnan suhteuttaen ongelmia.
Porin eräässä koulussa oli useasti puututtu ongelmaan, jossa koululaiset on jättäneet kengät kulkuväylällle, aiheuttaen vaaratilanteita.
Kun oppilaat eivät kehotuksia ottaneet tosissaan oli henkilökunta päättänyt ulkoistaa kengät opetusmielessä, että oppilaat joutuivat hakemaan nämä ulkoa. Tämä oli suivaannuttanut erään paikallisen huuhaa sirkustaiteilijan, joka oli tehnyt ilmotuksen AVIin. Koska tämä on kuulemma liiallista vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Suhteuttaen edellisiin juttuihin, ko. taiteilijan olis hyvä mennä viettää päivä nykyajan koulussa, joissa on satamäärin oppilaita. Puolet on kädettömien vanhempien kasvattamia eikä opettajilla ole mitään valtaa puuttua esim. häiriökäytökseen. Mä ihmettelen tänä päivänä kuka jaksaa enää tehdä opettajan työtä? Vanhemmat sälyttää kasvatusvastuun kouluille, mutta puuttua ei saa. Koska piltit menee rikki kaikesta.
Kun luen näitä tän ajan otsakkeita, niin mietin, että kui helvetin sekasin kaikki on? Miten voi olla, että pienistä asioista tulee isoja ja isoista pieniä. Hyvästä tulee paha ja pahasta hyvä. Mä jään oottamaan, ett noi ulkoavaruuden miehet päättää oikeesti lopettaa tän reisille menneen kokeilun. Niin on pimeetä sakkia.

Pietään hei oikeesti huolta heikommista. Kaikilla ei ole omaa kivaa taloa ja pihalla paria volvoa ja mitä näitä stereotyyppisiä pärjäävien juttuja nyt onkaan. Ja kasvatetaan noi piltit niin, että ryhmässä pärjää ja noudattaa yhteisiä sääntöjä. Niin, ett ne älyy ettei hommat kule niin, että sikaillaan ja pöllöillään ja se on yhteiskunnan vika ko hommat menee reisille.
Toivottavasti hyväntekijöitä edelleen löytyy. Ettei tää kaikki tee ihmisiä ihan kyynisiks.

Rakkaudella, Missy

Voi elämän kevät

https://youtu.be/_PbWsF-8aJU

Ihan kaikki kirosanat oon päässäni läpi käynyt.
Mulla on todella usein kevät aikaa jollon tulee kaikensortin sattumukset. Ninko yhteen rysäykseen.
Sanotaan aina ettei ihmiselle enempää anneta ko se kestää. Mutta kyllä oon sitä mieltä, että pärjäisin vähemmälläkin.
Taistelen selkäni kanssa, kiitos käypähoitosuosituksen. Kattokaas ko kaikki kipuihmiset, kroonikot  on vaan lääkenarkkeja.
Huvikseen otetaan kipulääkkeitä. Eikäkö.. oliko se niin että me kaikki kipuihmiset koetaan kivut ihan samalla viisiin..
Että hymistellään hyvä olo. No..hymistellään sitten. Saikulla. Kiitti ja kumarrus. Tai..ei lähetä kikkailee ettei satu.

Sitten mulla on paska auto. Vietiin ko litran mittaa idiootti blondia. Isot rempat edessä ja autoa lyhennän silti.
Muutenkin aiheutti mokoma jobbari turhat kulut. Joojoo..rahalla selvii. Vaan ko sitä ei ole.
Nyt en siis hetkeen liiku autolla. Tai ehkä jossakin kohtaa. En tiijä. Räjäytän sen ja ostan pyörän.
Vaikka sekin varastetaan, niinko edellinen joka oli kallis ja hyvä. Tais olla kevättä sekin..ko vietiin.

Sitten mulla kuoli mummo. Eiko mummopuoli. Nyt kaikki miettii, että voi.."otan osaa". Ei kannata, ko ette tiiä mihin.
Ko en tiijä minäkään. Koko mammaa en oo yli kymmeneen vuoteen nähny..oisko peräti kahteenkymmeneen vuoteen.
Se oli mulle mummo niin kauan ko vaari eli, mutta muuttu puolikkaaks...ihan omien sanojensa mukaan ko vaari kuoli.
Siis oli vaarin uusi vaimo. Mutta enhön mä sitä lapsena tienny.
Muisti mainita aina kuinka iso riesa oon ollu. Semmonen täti.
Meiän suku on niin kipee ja totaalisen vikapäitä kaikki. Ollaan olevinaan parempia, vaikka sisus on läpimätä.
Kutsun hautajaisiin sain äidin kautta. Sanallisena. Ei mulle kukaan mitään ole ilmoittanut. Ei oo ykskään sukulaisista kyselly mitä kuuluu, kuinka pärjään synkeessä satakunnassa?
Enkä siis aio mennä. En ollu toivottu sen eläissäkään kyläilemään, niin miten mikään olis muuttunut, ko siirty parempiin bileisiin?
Se mikä tossa ottaa päähän, on se että mulla ei ole ollut mummoa.

Sitten mä oon ollu paska mutsi, köyhä mutsi ja muutenkin huonompi ko muut.
Kyllä.. ihan selvästi on kevät.

Tulis jo kesä, niin edes ois lämmin polkee fillarilla. Ko ekana ois vara sellanen ostaa.

Taian laittaa Alangon pojan laulaa ja unelmoin kesästä.

Hei muistakaa ettette oo mulkkuja toisillenne. Älkää puolitelko, älkääkä nostako toista tai itseänne paremmaks.
Ihmisiä me kaikki ollaan. Toisilla on paremmat kortit ko toisilla. Ei se sen kummempaa oo.
Kaikki lähetään saman arvosina täältä, uskokaa pois.

Kevättä rinnassa.
Rakkaudella, Missy

Etsintäkuulutus

                                                       ETSINTÄKUULUTUS

Kadonnut elämäni Mies. Ollut jo kateissa useamman vuoden, miltei koko elämän, että löytäminen saattaa olla vaikeaa.

Tuntomerkit:

Yli 175 senttimetriä ja pysyy pystyssä isommallakin tuulella. Saattaa olla partaa, ei välttämättä.
Omaa hyvät puheenlahjat ja huumorintaju on loistava tai edes kohtuullinen.
Ymmärtää sarkastista mielenlaatua eikä tartu sanoihin ilkeämielisesti.
Elämäni mies on avarakatseinen eikä ole kangistunut kaavoihin ja hoe "näin on aina tehty".
Tämän miehen tunnistaa myös hymyilevistä silmistä. Hänellä on elämässään kiinnostuksen kohteita työnsä lisäksi.
Mies osaa nauttia elämästään myös ilman alkoholia eikä odota vapaa-aikaa siksi, että voi viettää sen pulloa kallistellen.
Mies ei tylytä eikä saa hyvää mieltä muita väheksymällä, ymmärtää että elämässä on kaikenlaisia sävyjä.
Mies ei ole liian pedantti tai ainakin ymmärtää etteivät kaikki sellaisia ole. Antaa boheemin taiteilijaluonteen
rauhassa unohdella ja puhua höpöjä.
Miehellä on mahdollisesti lapsia tai ainakin on oppinut jakamaan elämäänsä muidenkin ihmisten kanssa. Tällä
miehellä on halu rakastaa ehdoitta ja näyttää sen myös aidosti. Elämäni mies haluaa elämäänsä ajattelevan
Naisen, ei pelkästään peilistä itseään tuijottavaa jumppakassin kantajaa.
Mies ei ole pinnallinen, vaan kunnollinen, iloinen ja elämän pienistä iloista nauttiva.
Miehelle ei ole tärkeää ulkoiset asiat, vaan se mitä jokainen kantaa sisällään, henkinen pääoma.
Koska en ole saanut elää prinsessaelämää, on minulle kehittynyt isommat pallit kuin monella miehellä on. Niinpä
miehellä saisi olla hyvä itsetunto ja halu olla Mies. Ei pelästy pienistä eikä katoa kun edessä on vastuksia.
Mies puhuu ja puheet on totta.
Olisi hyvä jos mies omaisi kiinnostusta  edes joihinkin edellä mainittuihin asioihin: ulkoilu, musiikki, teatteri, komiikka,
yhteiskunnalliset asiat, henkinen hyvinvointi, hyvät keskustelut, fingerpori huumori, elokuvat ja livemusiikki.

Jos tunnistat itsesi kuvauksesta tai tiedät kuvauksiin sopivan Miehen, jätä viesti itsestäs allekirjoittaneelle.

Elämää on mukavampi jatkaa yhdessä kuin yksin.

Hyvää kevättä kaikille Elämän miehille ja heidän kumppaneille.
Pitäkää huolta elämänne Ihmisistä. Iloa ja valoa.

Rakkaudella, Missy

Hyvä Naisena

Ko sanotaan, että piä ittes naisena/miehenä, niin mitäkö se niinko tarkottaa?

Ko pääsääntösesti me ei yleensä, suurin osa ainaakaan, muututa muuksi. Toki jos jollakin on tarve sukupuolensa muuttamiseen, niin tuskin häl moista sanotaan. Ainakaan en toivo sitä. Olis kornia. Kamalan työn tehny identiteettinsä kanssa, jonka joku sitten dissais tolla kommentilla... "Eikäkö piä ittes naisena/miehenä". Ei näin.

Heitin tämän "piä ittes miehenä" yhelle mulle aikas spessulle tyypille, jonka pitkästä aikaa näin.
Tähän se vastas, "pidä sä ittes naisena, olet hyvä siinä"
Jäin pohtimaan ton kommentin merkitystä, että miten ollaan hyvä naisena?
Naisellisuuteenhan stereotyypisesti kuuluu kauneus, ittensä laittaminen, lasten hoitaminen, hormoonimyrskyt, mielialan vaihtelut,  mielipiteiden vaihtumiset, heikkous, itkukohtaukset, kodinhoito..ja mitä näitä nyt on..
No.. osa tästä kyllä sopii ko nenä päähän, mutta osaa repertuaarista ei oo ollu mahollisuus käyttää.
Mutta mä oon silti niin mieluusti nainen ja oon myös käyttänyt mieluusti naisellisia avuja apua tarvittuani. Mutt onko se väärin? Ei mun mielestä.
Naiseus ja naisellisuus on niin siistejä juttuja. Aikana jolloin naiset oli Naisia, myös miehet sai olla niitä Miehiä. Ja he myös pääsääntösesti hoiti roolinsa mallikkaasti. Ei ollu mitään supernaisia, jotka tallo miehet korkokenkänsä alle. Enkä mä puhu tässä nyt siitä ettei naisen kuulu selviytyä ja pärjätä, mutt sitä ei pitäs tehä kenenkään kustannuksella eikä ketään kyykyttäen.

Mä itse haluisin olla hyvä ihmisenä, sen lisäks että mutt mielletään hyvänä naisena. Molemmista oisin ylpee, jos näin aateltas. Sikspä toi heitto tuntu aikas hemmetin hyvältä. Toivottavasti tuo tyyppi oikeesti noin myös aatteli eikä vaan heitelly lämpimikseen.
Jos oisin tajunnu, niin ois ehkä pitäny vastata, että se on myös hyvä siinä mitä tekee.. Miten hoitaa hommansa, elämänsä ja on Mies. Koska tuo ihminen on keski-ikäsyyden kynnyksellä tehny valintoja elämässään, joista sais olla hemmetin ylpee. Toivottavasti onkin. Se tekee juttuja, johon moni perusjamppa ei kuunaan kykenis. Eikä kyse ole mistään virheettömästä superihmisestä, vaan semmosesta joka on hyvä omana itsenään. Siihen meiän kaikkien pitäs pyrkiä.
Vaikkakin jossain hömppäanalyysi jutussa sanottiinkin, että on kuulemma keski-ikänen sillon ko aattelee, että "olen riittävä tämmösenä", mutt mun mielestä kaikkien pitäs niin aatella. Niin..no.. vaikka mä en itestäni niin usein mietikkään.

Voitas vaikka kaikki sopia, ett oltas oman elämämme supernaisia ja -miehiä. Ja hei.. muistakaa kertoo niille teille tärkeille kanssakulkijoille, ett mitä niistä mietitte. Ainakin jos se on positiivista. Ette välttisti ees usko kuinka paljon se hyvää mieltä tuo. Ja ko se tilaisuus voi jäädä käyttämättä eikä huomisesta koskaan tiiä. Olkaa hyviä naisia ja miehiä.. ja ennen kaikkea ihmisiä.

Hyvää tätä viikkoa. Jaksetaan tää arki, pian on taas viikonloppu.

Rakkaudella, Missy

Ystävyyttä on monenlaista

Mulla on paljon eri yhteyksistä ystäviä. On miehiä, naisia ja kaikkea siltä väliltä.
On ihmisiä joihin oon tutustunu töissä, harrasteissa tai vaikka naapureina.
On niitä jotka on tullu mun elämään netin kautta, ko oon monella sivustolla ollu mukana.
On niitä joita näen sillon sun tällön, mutta ne on mun sydämessä tiukemmin ko ihmiset joita nään päivittäin.
Kaikista tärkein kriteeri, että otan ihmisen oikeasti elämääni, on aitous ja rehellisyys.
Paskanjauhannasta saan allergisen reaktion ja feikeistä ihmisistä närästystä.

Sen oon myöskin huomannut, että ystäviä tulee ja menee. Se riippuu ihan siitä millä perusteilla ystäviksi aletaan.
Sitten on näitä joita ei voi ihan ystäviks luokitella, mutta ovat silti ihania ihmisiä ja oon onnellinen ett oon saanu tutustua.

Kaikki hyvät tyypit on ain tervetulleita mun elämään. Mä saan parhaat kiksit hyvistä kohtaamisista. Musta saa erittäin luotettavan ja hyvän ystävän, mutta mä katoon myöskin hyvin nopeesti ko huomaan ettei tarkotusperät suhteelle oo puhtaat. Energiasyöpöt ei enää mun elämään mahdu. Paskaa saa pyytämätikin.


Kaikille hyville ihmisille, kiitos kun olette. ♡

Rakkaudella, Missy

Keski-ikäisen miehen sielunmaisema

..on mulle sama ko yrittäsin löytää tiettyyn osotteeseen perille ilman navigaattoria. Ei mitään käryä, että mitä on edessä ja mihin suuntaan.. saati, että pitäs vielä takasinkin osata.
Oon lukenut monia vitsillä kirjotettuja juttuja kuinka naiset on haastavia eikä meistä ota selvää, mutta oon jäävi tohon kommentoimaan, ko en tiiä ko omat aatokseni. Sen mitä omassa lähipiirissä olevista naisista tiiän, niin helpompi niitä on "lukea", ko keskiverto suomalaista miestä.

Jos nuo ei puhu, niin pitäs arvata, että mitä on pään sisällä? Vaan ko ei onnistu. Ei pysty. Paljon on kykyjä ja taitoja, mutta ajatuksenluku ei kuulu niihin. Sitten ko arvuuttelet, niin pääsääntösesti menee pieleen.
Sitten ko se puhuu, niin se puhuu puuta heinää. Lupaa 11 hyvää ja 12 kaunista. Ja vaikka kuinka selkeesti sanoo, että "äläpä lupaa mitään mitä et voi pitää", niin ei.. ko se hetken hurman toivossa jatkaa tätä turhaa puhetta. Kyllähän se puhua osaa, jos jotain tahtoo. Vaan ko se ei kuitenkaan oikeen tiiä mitä se tahtoo. Pääasia, että tahto..kin on kova.
Ja tää stereotypia, että suomalainen mies on rehti ja reilu, sanojensa mittanen. Bulllllllshiiiit. Tai sitten on suomalaisen miehen keskimitta reilusti alle 160 senttiä.

No okei.. karikatyyri. Ei kaikki tämmösiä ole, mutta ne, jotka ei ole, onkin korjattu parempaan talteen.
Kovasti miehet ihmettelee, että kui eivät pärjää suomalaisen naisen kanssa. Ko pitää naiset ulkomailta hakea. Mutta kyllähän noiden jästipäiden kanssa tulee hilpasen kova luonto ja vahva luonne. Ei tommosessa vaikeakulkusessa mielenliikkeiden maastossa heikompi perässä pysy.
Joku keski-ikänen mies ko kirjottas opaskirjan heiän ajatusmaailmaan. Että miten sen kaiken kuoren läpi pääsee? Mistä tietäs, että millon mies puhuu totta? Miten tulkita mitä mies haluaa, jos elekieli puhuu toista? Olis kuulkaa nelikymppisiä sinkkunaisia puolet vähemmän. Niin...ja katkeroituneita kyyskybäsiä saman verran pienempi määrä.

Minä ko oon törmänny muutamaan stereotyyppiseen + - 40 vee sinkkumiehiin.
Näihin, joilla on jumalaton hinku parisuhteeseen ja vaikka homma ei toimis, niin pietään ahistukseen asti kiinni tuttavuudesta. Näistä ei meinaa millään päästä eroon eikä niitä oikeen loukatakkaan taho..ettei se itsetunto mene.. se kuuluisa suomalaisen miehen naisen korkokengän alle tallottu pikkunen itsetunnon ripe.
Sitten on tää saalistaja tyyppi. Joka on saanut siipeensä ja on päättänyt naisten hyväntahtosuutta hyväksi käyttäen ottaa irti naisista vaan sen hetken ilon. Tunteista viis, nehän on näille kertakäyttökamaa. Satutetaan ettei itseä satu. Näillä on euroopan kokonen itsetunto, vaikka oikeesti mies on pikkunen repsukka.
Sitten löytyy näitä, jotka ei oikeesti tiiä mitä tahtoo. Puhuvat yhtä ja tekevät toista. Non vaikeita. Niistä voi saada kuvan, että ovat oikeesti hyviä tyyppejä. Voivat ollakkin, mutta ko tahotaan naisesta niin kaikkea ettei sellasta kai oo ko saduissa. Nää siirtyy uuteen tuttavuuteen ihan tovin päästä, ko jos vaikka se olis justiin se oikea? Näistä löytyy sitten se koulukunta, joka kuukausien, jopa vuodenkin päästä saattaa muistaa sen yhen Mirkun, joka olikin ihan kiva. "Vieläköhän se lämpeis? Ei kai se nyt niin suuttunu, ko kerroin ettei se oo mun tyyppinen?" Voin kertoo...suuttu se. Jos järellinen oli.
Ko oikeen alkaa tarkemmin pohtia, niin mitä helvetin järkeä on ees haluta mitään suhdetta? Ihan totaalista ajan haaskuuta kuluttaa energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Mitä näille sitten pitäs tehä, jotta niistä ottas selvän? Mä aattelin jättää kaikki vaikeet ja mahottomat omaan arvoonsa. Pitäköön kaavoihin kangistuneet aatoksensa, jatkakoon ittensä viihyttämistä iltasin pornoleffojensa ääressä, jahdatkoon kadonnutta nuoruutta vaikka hamaan hautaan asti. Minä en silti muutu. Molen edelleen aidosti oma itteni. En kunnioita miestä siks, että se on mies, vaan sen tekojen vuoksi. Turhilla puheilla minä en mitään tee.

Se sielunmaisema jää edelleen arvotukseks. Jos joku tietää opaskirjan tähän, niin olisin kiinnostunut lukemaan. Kaikki uus ja outo ko kiinnostaa mua.

Ja kyllä. On naisetkin haastavia, vaan ko minen oo niistä kiinnostunu.
Ja jos kerta kumpainenkin sukupuoli on toiselleen arvotus, niin miten olis semmonen aito, toisesta kiinnostunut keskustelu? Semmonen avoin, ilman ennakkoluuloja. Semmonen missä kysytään, jos joku asia on epäselvä eikä arvata. Oisko kova sana?

Ehkä.. en tiijä. Mutta mulle tää tunnesotkunen sinkuttelu ainakin antaa aiheen kirjottamiselle ja pään tyhjennyksen kuntoilun parissa. Ei sekään huono oo.. Voi olla, että ens kesänä, oon elämäni kunnossa.
Ja koska mä oon helposti unohtelevaa sorttia, niin huomenna on taas uus päivä, uus mahollisuus ja aamulla nousen hymyssä suin uuteen päivään.

Koska.. rakkaus ja elämä voittaa aina.. puss..

Rakkaudella, Missy

Myötätuntoajattelua

Mä olin tänään koulutuksessa. Koulutuksen antia aloin ammentaa itsekkäästi omaan elämään. Tarkotus tietty tolla koulutuksella on saada työkaluja omaan työhön ja toki siit siihenkin on apua, mutta aloin oikeen pohtia miten itteeni käsittelen?
Koulutuksen yhtenä aiheena oli hyvinvoinnin kulmakivet. Mun piti ihan kotiin ajellessa pohtia, että mitähän noi mulla on?
Siinä yhtenä osana on balanssi elämässä. Että jos alkaa muisti pätkiä, ei nuku tarpeeks jne..niin ei oo balanssia. No ei oo ei. Liian paljon on "pakko" asioita, liian vähän voimaannuttavia. Mä huomaan ihan liikaa laittavani muiden tahto- ja tarveasiat omani edelle. En muista nauttia elämästä tarpeeks. Suoritan, suoritan ja yritän jaksaa. Kroppa pistää hanttiin ja lyö kivut ja sitten ei tuu uni. En nuku tarpeeks ja ain oon ihan pihalla. Eli hep.. siinä karahettiin yhteen kiveen.
Toisena kulmakivenä on variaatio. Että elämässä tarviis olla palauttavaa vaihtelua. Eijjole. Samaa huttua. Välillä tuntuu ett on niinko hamsteri jumissa siin juoksupyörässä. Juoksee paikallaan, mitää ei tapahu ja hirvee hiki. Ja mikä ärsyttävintä, ko mä en ole semmonen. Ei mua uus pelota tai ahista, ei vaan osaa hypätä sivuun siitä pyörästä.
Kolmantena on suhde... itseensä. Että olis tyytyväinen itteensä. Tässä puhuttiin myötätuntoajattelusta, siitä armollisuudesta. Tää on mulle paha. Miten mä riitän toiselle, ko en riitä itellekkään? Mä ruoskin itteeni koko ajan. En oo riittävän kaunis, fiksu, hoikka, varakas, pärjäävä, positiivinen ja mitä näitä hyveitä nyt on? Vaikka... jos oikein ruotii pohjamutia myöden, niin kaikella sillä sonnalla, jolle mun elämä perustettu..on oikeestaan ihme, että yleensä olen tässä. Että jopa heitän vitsiä, joillakin menee huumori pienemmästäkin. Että edes kävelen, käyn lenkillä. Joo..en oo timmi, mutta ei kai kaikkee voi vaatia. Sentään mut saa yllytettyä älyttömille lenkeille liukkaaseen pimeeseen mettään. Justiin nimittäin kävin ja on todistettu että sisulla saatina. Ittensä ylittäminen näien kaikkien operaatioiden jälkeen on joskus siistiä. Varsinkin ko siihen löytyy hyvä motivoija. Ja mun pitäs arvostaa itteeni siitäkin, että useiden sairasteluvuosien jälkeen jaksan opiskella, käydä töissä (palkatta tosin) ja lisäks on aktiivinen harrastajateatterissa.
Mutta mistä sitten tulee toi itsensä dissaaminen. Sekin käytiin tossa koulutuksessa ja asian tiedostan entuudestaan. Se tulee muilta saamasta arvostuksen puutteesta. Sitä ko kautta linjan tulee tarpeeksi, niin jopa itsekkin siihen uskot. Mulla ei varsinaisesti oo huono itsetunto. Kyllä mä tiiän mitä osaan, mikä oon? Mutta muiden mielipiteet muokkautuu toistojen avulla omassa päässä todeksi. Varsinkin ko ei saa riittävästä vastakkaista mielipidettä.
Jo pelkästään se, että koulutuksen saanut alalla vuosia työskennellyt tekee ilmaista työtä, joskus jopa yltäen melkein samaan ko palkkaa saavat, pudottaa ammatti-identiteettiä. Tähän kun lisää kuurot korvat, kun yrität kertoa mielipiteesi, niin voimaa omiin ajatuksiin saa kaivaa kengänpohjasta.  Eipä paljon hotsita eikä nappaa. Ko en oo mitään. Vaikka itte tiiänkin osaamisen ja taitoni. Eikö ole jännä?
Neljäntenä kulmakivenä olit teot eli ne asiat, jotka tuottaa mielihyvää. Mulla ne on selkeitä. Itsensä ilmasu, läheiset ihmiset, liikunta, musiikki ja kaikki kaunis.
Olis niin hyvä oppia laittamaan itselle rajat: tähän mä pystyn, tähän en. Tavotteet kohtuullisiksi, että joskus jopa saavuttaskin jotain hyvää. Se sitten motivois jatkaa. Mä teen näien asioiden kanssa varmaan lopun elämääni töitä. Ko mulla on älytön tarve olla se supermama. Koko ajan. Ja helvetti sentään, ko kerran päätän etten ookaan sitä nyt, tätä en jaksa, ni jo joku kommentoi siitä. Kuinka mun pitäs sitä ja tätä. Kuka on oikeutettu kertomaan mitä mun pitää?
Mä oon tahinu kouluni kanssa, ko jotenkin motivaatio puuttuu, ko koulutus ei oo oikeen just se mitä haluan. Sillon ittensä motivointi on haastavaa. Ja ko koko ajan käyt puolivaloilla, niin hirmusen usein unohtuu muita asioita, ko ne päivittäiset muistettavat. Näistä kuulen ja taas on yks särö lisää siihen mun "pystyn kaikkeen"-imagoon.
Paljoon mä pystynkin ja paljon osaankin. Jossain on kehittämisen varaa, mutta sepä ihmiselossa onkin parasta. Muuttuvaisuus, kehittyminen ja henkinen kasvu. Uuden oppiminen, itsestä ja muista. Mähän ahmin energiaa ihmisistä. Nautin kun saan kohdata uusia juttuja.
Mä joskus kuulen ihan uskomattomia juttuja itestäni, sellasia joista en ees itteeni tunnista. Kun ihmiset ees vähän vaivautus tutustuu, ottaa oikeesti selvää. Kyllä mä kerron ko kysytään, että kuka oon ja mitä aattelen? Uskokaa pois, aattelen paljon. Ja mulla on jopa tunteet, muitakin ko ärsytys. Mä itken ilosta ja surusta. Tuun onnelliseks pienistä asioista. Nautin hyvistä ihmisistä ja tykkään hyvästä ruuasta. Mä rakastan rakastamista ja pystyn sen näyttämään.
Mä pelkään pettymyksiä, surua ja kovia ja kylmiä ihmisiä. Inhoon ihmisiä, jotka jyrää muut ja tuohdun väärin kohtelusta ja epäoikeudenmukasuudesta. Kaihdan uraihmisiä ja mammonan tavottelijoita. Ärsyynnyn nillittäjistä ja jeesustelijoista. Mä oon kohtuu helppo ja mutkaton, mutta suuttuessani järkyttävä bitch. Mussa on monta puolta, niihin kannattaa avoimesti tutustuu..tai no toi bitch kannattaa jättää väliin.
Että oli antoisa koulutus. Paljon eväitä elämään antava. Oli toki ihan työhönkin. Ymmärrys muutoksen tarpeessa olevan ihmisen tarpeisiin. Se myötätuntoajattelu siihenkin. Että jos on metrin matka kulettavana, niin pilkotaan se vaikka 20 sentin pätkiin, asetetaan niihin tavotteet. Näin säilyy motivaatio jatkaa.
Ollaan ymmärtäviä itseämme ja toisiamme kohtaan. Kaikkea ei tarvii hyväksyä, mutta voi ymmärtää.
Me ollaan onneks kaikki erilaisia, mikä ääretön rikkaus. Nautitaan siitä. Rakastetaan itsejämme ja toisiamme. Näytetään se ja sanotaan niitä hyviäkin juttuja. Hyväksy ittes, niin se toinenkin pystyy hyväksymään. Ei tää o ko elämää, ei tehä siitä liian vaikeeta.

Rakkaus voittaa aina..

Raukkaudella, Missy

Elämän tarkoitus

Eppuja lainatakseni "Päättelimme, että elämämme tarkoitus, lienee murheen karkoitus". Tosin tossa biisissä siihen on käytetty spiritus fortis pohjasta juomaa, mutta kukin tietty tavallaan.
Mä ite haluan löytää onnen muulla keinoin. Mikä se keino on, on hiukka hakusessa. Ehkä siihen liittyy jonkin sortin tasapaino? Se on ollu mulla hukassa koko elämän. Kaikkea liikaa ja liian nopeesti tai vaihtoehtosesti totaalisen pysähtynyttä asioihin jumimista.
Mulla on iso vika toi liiallinen kiltteys. Haluisin välttää negatiivista palautetta, koska sitä oon elämässäni saanut tarpeiks, siksi annan itestäni 100% ja ylikin. Ajan päästä sitten huomaan, että mun energiavarannot on loppu eikä kissakaan kiitoksella elä.
Tasapaino. Kaikkea tarpeeksi ja enemmän sitä hyvää. Ei kai toi liikaa olis vaadittu?

Mä oon viime aikoina ollu liian usein tilanteissa, joissa mietin ettei tää tunnu hyvältä. Kun asian ilmasen, tulee huono omatunto. Miksi? Eikö oo tavan tyhmää? Koska itsehän me onnemme tehään. Jos onnea ei etsi muita hyödyntämällä, ei kai se huono asia ole?
Elämän tarkoitus? Se on kullakin omanlainen. Mulla se on tuottaa hyviä asioita muille ja saada itse tilalle hyvää energiaa.
Myöskin mun elämän tarkoitus olis olla henkisesti vahva ja onnellinen. Tehdä mielekästä työtä, omien resurssien puitteissa.
Elämän tarkoitus myöskin muuttuu matkan varrella. Jossakin kohtaa hulluinta adhd-lapsiarkea mun elämän tarkoitus oli pitää pojat hengissä. Huolehtia ettei ne isommin itteään tai toisiaan kolhi. Ja pyrkiä pitämään itteni järjissään.
Nyt mun elämän tarkoitus on tukea teiniä tulevaisuuden saralla, yrittää löytää aikaa mamman murun näkemiseen, saada mielekäs ammatti ja loppuelämän rakkaustarina. Toi viimenen on tietty luokkaa mission impossible, mutta kuten tuppaan sanoa "yrittänyttä ei panna" vai mitenkä menikään?

Joillekin elämän tarkoitus on materian haaliminen ja uran luominen. Eikä sekään väärin ole, jos se onnea tuo. Mutta ko tuo aineellinen hyvä voi kadota koska vaan. Mulla ainakin hukkuu niin paljon tavaroita etten lähtis sen tuomaan onneen isommin luottamaan. Niin no..toisaalta eipä noi rakkauden lähettiläätkään oo vierellä pysyny.
Materiaan ja uraan liittyvät jutut on vaan niin kovin kylmiä. Enkä kiellä, kyllä raha oloa ja eloa helpottaa, mutta pohjalla pitää olla henkinen tasapaino.
Harmillista jos onni on koostunut asiasta, joka on vähentänyt henkistä hyvää. Koska kenen kanssa siitä mammonasta nauttis, jos vierellä ei ole rakasta tai ystävää? Eikö onnen jakaminen yksin oo aika surullista?

Mä oon liki koko elämäni eläny kauhun tasapainossa, keikkunu veitsen terällä ilman että joku ottais kopin. Kun mättää elämässä monella saralla, niin saattaa jaksaminen olla joskus kortilla. Sitä vaan sinnii eteenpäin ja miettii, että koskahan tää loppuu? Tai kuten mä pyrin aattelee, että onneks huomenna on uus päivä. Se on se ainoo jonka voimalla jaksaa yrittää.
Mun elämän tarkoitus vois olla hyvä ihmissuhde. Sellanen, jonka energian voimalla jaksais ne muut asiat. Sellanen, jossa toinen ottas kopin ko putoo siltä veitsen terältä ja kertos että "nou hätä, kyllä tää tästä". Moni ymmärtää tän asian niin, ett oisin jotenkin epätoivonen. Ei..en ole. Jos olisin, niin se Lönäkäisen Pena notkus tossa soffannurkalla dokaamassa keskiketterää kädet munissa. Ei oo tullu Penaa eikä Rapee. Silti voi elää toivossa. Toivohan antaa voimaa yrittää ja elää. Toivo on aika kova sälli...sen ansiosta moni on jaksanu.

Ei oo mun mielestä huono jos elämän tarkoitus on murheen karkoitus. Tää maailma on niin mätä, että sitä surkeutta ja epäreiluutta vastaa sopii taistellakin.
Ihan kiusallakaan en suostu vaipumaan murheeseen. Ihan kiusallakaan en anna periks.
Kaikella on tapana järjestyä, mun tempperamentille vähän liian hitaasti, mutta järjestyy silti.

Pitäkää huolta toisistanne, älkääkä murehtiko. Elämä kantaa ja rakkaus antaa.

Rakkaudella,  Mia