Keijupölyä osa 2

Jatkan edelliseen blogiin liittyen ajatusoksennuspohdintaa.
Ajatuksia hyvistä ja aidoista asioista.

Mä olen kerran yhdeltä, sillä hetkellä tärkeältä ihmiseltä kuullut olevani "liian aito". Että kuulemma tulen saamaan elämässäni siipeen, kun en osaa suojautua.
Totta, niin totta. Mutta tähän päivään mennessä en oo osannu suojausta kehitellä, en katkeruutta, en luovuttamista.

Mä mietin harva se päivä, että miksei voi onnistua? Miksei asiat kulje niinkuin elokuvissa tai edes niin hyvin kuin oikeassa elämässä voisi? Ja samalla joka ikinen päivä herään tunteeseen, että tänään "se hyvä juttu tulee". Joku vois sanoa sitä tyhmyydeks. Ei..se ei ole sitä. Se on mun tapa selviytyä haasteita täynnä olevasta elämästä, toivoa täynnä.

Ei mun elämässä ole glamouria eikä suuria onnistumisen hetkiä, mutta siinä on pieniä ilon pirskahduksia ja aurinkoisia hetkiä.
Mä tiedän useiden pitävän mua negatiivisena, koska mä oon inhorealisti. Mutta realismi ei oo negatiivisuutta.
Mä kuitenkin haaveilen, joka päivä. Mä haaveilen elämästä, joka on mun näkönen. Elämästä, jossa saisin käyttää energiaani pelkkään hyvään.
Mä kuitenkin osaan nauttia niistä hyvistä hetkistä, vaikka ne olis kuinka pieniä. Koska jos en osais, olisin jo luovuttanut.
Mä en kuitenkaan ole luovuttajatyyppiä. Ei mua ole kaatanut ilkeät sanat, tylytykset, selän takana paskanjauhamiset.. jotka olen kuullut, vaikkette siitä tietäskään. Mutta teille selän takana puhujille ja kommentoijille en sano muuta kuin, "olen surullinen teidän puolesta". Teillä on perus hyvä elämä, mutta viittitte käyttää aikaanne muiden mollaamiseen pönkittääksenne itseänne. Sitähän se on.

Keijupölyä.. sitä maailma tarvitsis oikeasti enemmän. Että ihmiset löytäs enemmän hyvää ja tsemppaavaa asennetta. Että ihmiset jakais omasta hyvästään muille enemmän. Auttais ja tukis eikä löis lyötyä ja löytäis virheitä.

Paskan keskellä on vaikea hymyillä, mutta siihenkin pystyy, kun omaa mielikuvituksen.
Ei tarvi aina kaivaa niitä epäkohtia elämässään esiin. Niistäkin toki voi ammentaa voimaa, mutta niissä ei pidä pyöriä.
Mulla ei ole elämässä oikeastaan monikaan asia tällä hetkellä mallillaan. Mutta silti mun elämässä on tällä hetkellä hyvä hetki meneillään.
Saan harrastaa mulle nautinnollista asiaa. Sitä iloa on yritetty viedä pois, mutta onneksi en antanut sen tapahtua.. ei olis tätäkään terapiaa käytettävissä.
Mä kun kävin viikonloppuna lapsien kanssa leikkimössä keijua, niin se jätti mieleen ajatuksen lapsen ilosta. Oon tätä pohtinut.
Me aikuiset voitas ottaa niin monista asioista mallia lapsilta. Hetkessä eläminen, nauttiminen oikeista asioista, se että otetaan uusi ihminen ilman ennakkoluuloja, ei kaiveta negatiivisia asioita kaikesta, annetaan anteeksi ilman kaunaa, iloitaan pienistä ja vaikka mitä.

Sovitaan, että tällä viikolla heitellään joka päivä edes kerran keijupölyä kanssaihmisille.
Tsempataan ja kerrotaan hyviä juttuja. Autetaan ja tuetaan ja puhutaan hyvää selän takana..ja edessä.
Keijupölyä tähän viikkoon, myös sinulle, jolla ei ollut musta hyvää sanottavaa. Toivottavasti sä kuulet hyviä asioita itsestäs.

Pärjätkää päänne kanssa.

Rakkaudella, Missy

Keijupölyä

Tänään aloin pohtia, että me kaikki tarvittaisiin enempi keijupölyä...mä ennen kaikkea.
Sellaista hyvää pössistä antavaa tomua. Rakkautta, hyvää oloa ja positiivista energiaa.
Mä kävin paikallisilla markkinoilla leikittämässä lapsia keijuna ja ihailin kuinka lapset vaan nauttii hetkestä.
Ilman päihteitä, ilman mitään kemiallista ilon tuojaa. Ja silti niin isosti onnellisina siitä hetkestä.
Kun aikuinen tekee saman, on se outo, viallinen, vammainen tai muuten päästään vìnksahtanut. Vai onko?
Illansuussa läksin paikalliseen kippolaan kuuntelemaan elävää musaa ja nautin ihan joka solulla siitä.
Musiikki, se on mulle mielentila, terapiaa. Mä voin tanssia ihan selvinkinpäin, jos musa on oikeenlaista. Musta oli huikeeta kattell kui paikalliset veivas musan tahdissa ja ihmisill oli pääsääntösesti kivaa.
Mä jammasin mukana ihan ittekseen, ko mähän en täältä ihmisiä tunne. Mutta mulle riitti se fiilis. Ihmisiä, aurinkoa, livemusaa.
No joo.. olihan siinä kaikensortin hiihtäjää, joilla oli tarve kertoa miltä mun perse näytti tai kuinka vaikeaa heillä oli. Mutta mä meditoin itteni keijupöly moodiin. Aattelin, että meill kaikilla on oikeus oll omanlaisii, nyt nautitaan.
Pohdin siinä ihmisiä kattellessani, että kuinka hienoa olis, ko jokainen oppis nauttimaan elämästä..vaikkei se olis justiisa semmonen oikeenlainen. Semmonen ko ite on haaveillu. Ko jokasen elämässä on kuitenkin joku hyvä juttu. Ja kui hienoa olis, ko ihmiset kertos toisilleen niitä hyviä juttuja mikä toisessa on. Ei sen ihmeellinen tarvi olla. Vaikka... "Sun naurus on lystikäs", tai jotain.
Mä kuulin tänään, ett olen luonnikas. Ehkäpä? Niin ja ett mun silmät on rehelliset. Niinpä..eikä pelkästään silmät.
Pieniä juttuja, mutta niitä aitoja eli millanen mä olen.
Keijupölyä... hyviä juttuja.
Sen verran oisin kaivannu keijupölyä, että kaipaus kainaloisesta ei toteutunut.. eikä lie toteudu.
Se on oikeesti pikkujuttu.. mutta ett olis ihminen joka olis vieressä.
Mutta ko sitä ei ole, niin otan body-Banderasin (vartalotyynyni) viereen ja haaveilen.
Keijupölyä ja aitoa elämää toivon kaikille.
Hyvää...ihan kaikkea.

Rakkaudella, Missy

Helteisen päivän ilta

Mun päivä suju osittain tuhannen turhissa säädöissä. Ko noi hommat ei useinkaan mee putkeen.
Illan vietin ihanassa lämmössä pihahommissa.
Selän kanssa oon tahinut ja aattelinkin, ett loppuillan otan ihan lunkisti, ko teinikin häippäs taas tyttiksen luo.
Niinpä katoin ruutu plussalta "vain elämää". Tässä kohtaa suurin osa huokailee. Mutta mulle musa on mielialajuttu. Kaikki musa menee.
Mä rakastan tota ohjelmaa, ko siin pureudutaan ihmisiin. Musta ihmiset, erilaiset persoonat ja taustat on mielenkiintosia. Mä en varmaan ikin kyllästy kuuntelee tarinoita eri ihmiskohtaloista.
No.. jakso käsitteli Arttu Wiskaria... tässä kohtaa tulee toinen huokaus. Mutta kuinka moni on oikeesti perehtynyt kuka on Arttu Wiskari?
Niin..en mäkään. Kuunnellut vaan radiosta renkutusta kahvimaidosta ja miettiny "v***u mitä paskaa".
Yks biisi, joka on aina kolahtanut, on Sirpa. Sen sanojen vuoksi. Jotenkin oon samaistunut niihin sanoihin, ko mullakaan ei elämä oo hienosti mennyt. Toki se rakkaus osuuskin on jäänyt puuttumaan. Nyt sen biisin esitti riisuttuna versiona Terhi Kokkonen ja multa pääs itku. Terhin ääni ja biisin muuttaminen minä-muotoon riipi sielussa asti.
Mä seurasin ohjelmassa ton hemmetin sympaattisen suomalaisen miehen jutustelua. Kuinka se on perikuva rehdistä suomalaisesta miehestä, oman tiensä kulkijasta ja ihan tavallisesta naapurin äijästä. Kuinka se on luonut uransa tyhjästä ja tehnyt just sitä musaa mistä ite tykkää. Piittamatta suomalaisten kuran heittämisestä niskaan. Se, että en tota genreä ihmeemmin diggaa, ei muuta sitä että tyyppi tekee musaa ihan oikeista aiheista, oikeista ihmisistä ja ihmiskohtaloista. Sellasista, jotka ei oo aina shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Suomalaiset tarvii tämmösen Artun.
Artussa sykähdytti sen tarinointi lapsuudesta. Ihan ko mun pojat. Älytöntä sikailua ja säätämistä ja jatkuvaa pöllöilyä. Mutta silti tuokin selvisi aikamieheks.
Mä jäin myös pohtimaan tätä suomalaiseen mentaliteettiin sopivaa jatkuvaa lyttäämistä. Että kuinka kehdataan mollata jonkun persoonaa, jolla ei oo mitään tekemistä sen ihmisen tekemän työn kanssa. Tässä tapauksessa musiikin tekeminen. Äijä tuottaa uusia artisteja ja musaa..eikö sill oo paskempi äänikään. Se pidänkö musatyylistä on makuasia. Ohjelmassa Arttu sano hyvin ettei hän alkais esim. putkimiehelle sanoo kesken homman, ett "Ootpa sä vitun ruma ja tyhmä". Sillä kun ei oo mitään tekemistä sen ihmisen tekemän työn kanssa.
Toi jakso oli jotenkin silmiä avaava. Että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Että ei pidä tuomita ja laittaa ihmisiä johonkin boxiin, vaan siks ett he tekevät jotain jollakin tyylillä.
Musa on mielentila ja jokainen tarvii itselleen sopivan. Mulle se on päivästä ja fiiliksestä riippuen joka hetki erilainen.
Ei pitäs lokeroitua ja olla kaavoihin kangistunut. Voi joskus kurkkia sieltä laatikon reunalta ja ihmetellä ja olla kiinnostunut muustakin ko siitä itselleen tutusta ja turvallisesta aiheesta. Olla kiinnostunut ihmisestä jonkun kuvan, mielikuvan tai vaikka huhun takaa.
Eikä ihminen ole sellainen miltä näyttää. Ihmisyys löytyy sen kuoren sisältä ja sille olis hyvä antaa mahdollisuus.
Kaikesta ja kaikista ei tarvi pitää, mutta ei myöskäön lytätä. Jättää vaikka omaan arvoonsa.
Kannattaa katsoo noi jaksot ens viikolla. Voitte yllättyä.

Ollaan jokainen oman elämämme Arttu Wiskareita ja tehkäämme unelmistamme totta.
Tai.. edes muistetaan haaveilla sillon tällön.

Rakkaudella, Missy

"Iloinen" sinkkuelämä

Mä olen törmännyt nyt ihan liian usein ikäviin kommentteihin treffatessani miehiä. Mä käyn treffeillä tutustuakseni miehiin, koska kukaanhan ei tule kotoa hakemaan ja baareissa en juuri käy. Ehkä pitäisi, jos sieltä jotain hauskaa ja mukavaa löytyisi. 

Mä koen treffailun sellaisena "no käydään nyt kattomassa olisko tää hyvä tyyppi?"- juttuna. En "nyt menen kahville tulevan mieheni kanssa". Kun mä en kuitenkaan ole enää teini. Takana kaksi erittäin huonoa suhdetta, niin todellakin haluan katsella, ihmetellä ja ottaa selvää mikä tyyppi oikeasti on? Ja kuis jännä onkaan, olen todennut tän hyväksi metodiksi, koska ikävän usein näistä herrasmiehistä kuoriutuu joku piirre joka ei kantaisi pitkälle. 

Mutta siltikään ei kävisi pienessä mielessäkään loukata ketään. Varsinkaan kun ihmistä ei edes tunne. Eihän sellainen "vieras" ihminen ole mulle mitään velkaa. Enhän mä mitään menetä, jos en ole kiinnostava hänestä tai toinen ei ole varma kannattaako tutustua jne. Käytöstavat. Niistähän kaikki ikävät sanat ja teot kertoo. Tai niiden puute. 

Mun kuulemma pitäis tarkastella omia virheitäni, mussa on joku vika. Totta. Mussa helvetin monta vikaa, mutta ykskään niistä ei ole sellainen, joissa lokaan toista tai tylytän syyttä tai alan solvaamaan, jos toinen ei musta innostu/kiinnostu tai on epävarma. 

Se on se kemia juttu. Ja nyt täytyy todeta, että pitää luottaa ihan ekaan intuitioon. Jos yhtään pienikään piirre laittaa hälytyskellot soimaan, niin uskon siihen.

Vaikka mulla on helvetin huono itsetunto ja osaan sen peittää, niin en pönkitä sitä varmistamalla toiselta jokaista sanaa ja asiaa. En myöskään päde, en selitä tekemisiäni. Mä tiedän itse hyvinkin mitä teen ja miksi. Mulla ei ole koskaan "ketunhäntä kainalossa", vaikka sellaista mun niskaan on heitelty. Mua pystyy lukemaan ko avoimen kossupullon etikettiä ennen pohjan näkymistä ja promilletason nousemista. 

Mutta jos multa vieraat ihmiset vaatii selitystä asioihin, joissa ei ole selitettävää, tulee musta umpimielinen ja tyly.

Mun pitää kuulemma tarkastella omia virheitäni. Okei. Olen tarkastellut ja niitä on. Yks niistä on se, että kerään puoleeni vaikeita ihmissuhteita. Niin ystävyys, kuin mahdollisia parisuhteita. Joita siis ei ole vuosiin ollut. 

Olenko ronkeli? Musta ihminen on päästään sekasin ellei vähän olekin, jos kyse on niinkin isosta asiasta, kuin parisuhde. Vaikkei yhteen muuttaskaan. Ei kai ny kukaan huonoa itelleen huoli tai ihmistä, joka vaan vähän kiinnostaa? Ei muakaan huoli äijät, jotka haluaa tiukkaperseisen ja nätin jumppapirkon tai uranaisen tai maailmanmatkaaja hipin. Koska nuo miehet tietää mitä tahtoo. 

Jos äijät "pistää muijat kiertoon", se on ihan luonnollista ja fine. Koska äijät saa valita. Mutta pitkään sinkkuna olleen naisen pitää ottaa eka joka edes tervehtii. 

Tai "olla sitten ilman", kuten usein kuulee. No, olen sitten. 

Tän kirjotuksen ajatus on itsekunnioitus, toisen kunnioitus ja hyvät käytöstavat. Treffailussa ne on tärkeitä. Ei mikään yltiö herrasmies juttu, koska mä en oo semmosista kiinnostunu, mutta sellanen normi aikuismainen käytös. Ei stalkata, ei vahdita, ei oleteta, ei piinata, ei solvata, ei ahdistella ja mitä näitä nyt on. 

Mä olen kuulemma treffiaddikti tai deittiaddikti tai jtn. Hmm... oikeen mietin tota pohjia myöden ja en kyllä ole. Koska on aikamoinen väsy uusiin tutustumiseen. Ei sillä ettei uuden ihmiset kiinnosta, koska kaikki uusi kiinnostaa. Oli se mies tai nainen. Mutta ne vaatimukset ahdistaa. 

On jo valmiiksi piikit pystyssä ettei toinen vaan ala vaatimaan mitään. Puuttuu se iloisuus, leikkimielisyys, kepeys ja onni toisesta ihmisestä. Se, että ilon kautta tutustuu, ei ole sama kuin pitäisi toista pilkkanaan. Tosissaan muttei tosikkona, sitä kai se on. 

Jokainen sinkku, joka käy treffeillä, voisi sen verran harjoittaa itsetunnon nostamista ettei pilaa tutustumista epävarmuudellaan. 

Ei ole oikeastaan turha ihmettelyn aihe tuttavieni kesken se, että miks mä kaiken kokemani jälkeen edes haaveilen parisuhteesta. Koska kyllä kaikki jälkensä jättää. Mutta mä uskon, että jossain on se tyyppi, joka puhuu mut pyörryksiin, saa mut nauramaan ja unohtamaan puutteni ja murheeni, jolla on tarpeeksi iso sydän ja syli, joka miellyttää mun silmää ja saa ajattelemaan kuinka onnellinen oon tosta ihmisestä ja ennen kaikkea, että se ajattelee musta samoin. 

Ei se  etsimällä tule, tiedän sen. Se tulee joskus vahingossa vastaan. Toivon niin. 

Silti en moiti miehiä, koska nehän ei ole joku massa samankaltaisia otuksia. 

Voisin lainata loppuun tulevan kesän esityksestä, jota parhaillaan harjoitellaan, lausetta jonka eräs mummu siinä sanoo 

"Kiitos hetkistä - herrat"

Kunnioittakaa itseänne, älkää solvatko toisia. Pitäkää huolta itsestänne ja nauttikaa hyvistä hetkistä. Niin herrat kuin naiset.

Rakkaudella, Missy