Tässä kesän kuluessa miettinyt semmosta, että onko keski-ikänen sinkku jotenkin viallinen? Tai ehkä mä itteeni sellaseks oon mieltäny.
Mua naurattaa, ko tiiän itekki etten nyt välttisti oo se ykkössuosikki, ko en omaa sitä hienoa uraa ja taloudellista asemaa. Mutta ei mun päässä mitään vikaa ole, sillai haitallisesti ainakaan. Mutta se etten ole pariutunut ei tarkoita että mulle voi tyrkyttää kaikensortin luuseri-pettereitä ja peräkammarin poikia miesehdokkaiks. Se jopa hippasen loukkaa.
Mä en todellakaan ole kiinnostustunut siitä naapurin hiukka alkoholisoituneesta Perasta, joka ei oo oikeen naista saanu. Enkä kenenkään existä, jotka "niinko periaatteessa on ihan ok, mutta.." Ja se ei ole kranttumaisuutta, vaan ihan silkkaa itsesuojeluvaistoa. Kun on kaikenlaista nähty. Mä en ole siis miesten kaatopaikka, en kenenkään hoitaja enkä kaikesta huolimatta kaipaa elämääni ketä tahansa. Paskat valinnat osaan tehä ihan itekki.
Toinen mihin oon nyt taas kohtuullisesti treffaillessa törmännyt, rauhalliset miehet joilla on joku kummallinen tarve hankkia elämään hankaluuksia "jännittävien" ja sekopäisten naisten muodossa. Miten periaatteessa äärettömän mukavan oloset miehet hakeutuu näiden seuraan? Ja pääsääntösesti tuntuu, ett ne jopa jotenkin kaipaakin tätä. Musta se on kummallista. Että se tavallinen ei riitä. Tarttee varmaan hankkia nahkaruoska ja lateksipuku ja huijata olevansa badass.
Mä olen käynyt läpi kaks omalla tavalla pimeetä suhdetta ja olisin jopa ilonen jos tuleva olis sellanen ittensä kanssa sinut oleva, ihan tavallinen työssäkäyvä mies. Että jos jotakin on nuo suhteet opettanu, niin tavallisuus on ihan jees eikä se todellakaan tarkota tylsyyttä.. vaikkei pataan tuliskaan eikä tarvis joka päivä kinata jostakin.
Ja tosiaan. Ihana että tuli syksy ja arki ja saa tekemistä. On taas ollu vatsahapot kovilla kahvitellessa. Ai tsiisus. Kaikkia se leipä mieheks tekeekin.
Nettideitit on peestä, mutta jos ei yritä, niin ei mitään saa.
Nyt kyllä aattelin alkaa säästelee pienistä opiskelijan tuloistani rahaa ja käymään kuuntelemassa livemusaa...vaikka yksin.
Huomasin viikonloppuna ettei siinä musahurmoksessa ees huomaa olevansa yksin.
Ehkä niistä löytäs jonku oikeasti hyvän tyypin, joka alkais mun kanssa yhessä käymään noissa. Kuullostaa suunnitelmalta?
Ei muuta ko synkkää syksyä kohti ja samalla valosampaa tulevaa.
Rakkaudella, Missy
