Antamisen ja saamisen aikaa

Hiukan väsyneen päivän jälkeen kotiin ajellessa tuli radiosta kaalimadon mainos, jossa täti tuumi:
"Rakas joulupukki. Tänä vuonna minä haluaisin saada....
No, ihan vain saada." 
Tokasin tätille takas, jotta "Kuule täti hyvä, niin minäkin, niin minäkin."

Antaminenhan on parasta, kun saa itsekkin, eikö? Sehän on sellaista vastavuoroista. Silloin sillä on paras tulos. Ei jää ketään kaivelemaan. Mutta tietysti aina ei voi olettaa, että saa myös itse..kun annat. Vai voiko? Eikös se ole ykspuolisena vähän niinko hyväkskäyttöä?
Ei se niinkään pidemmän päälle toimi, että itse olet aina antamassa etkä saa mitään hyvää takaisin. Semmoinen peli turhauttaa. Loppuu into hyvän antamiseen. 

Mistäkö puhun? No ihan kaikkeenhan tuo sopii. 
Minä kyllä tykkään antaa. Antamisen ilo joskus pelkästään riittää. Mutta hyvinkin pian huomaan, kun se kääntyy vaatimuksiksi. Mitä enemmän annat, sitä enemmän vaaditaan. Tai oletetaan. Sillon häviää ilo antamisesta. 
Minulla on paljon taitoja ja juttuja joita voin jakaa. Ja annan omastani sitä tarvitseville. Joskus jopa saan itsekkin. Ja joskus yllätyksellisesti saan, vaikken ole itse asian eteen mitään tehnyt.

Että iloa sekä antamisesta että saamisesta. Sitähän Joulukin on.
Eikä se saaminen ole aina materiaa, se voi olla hyvä sana tai kehu.
Muistaminen. Se, että koet itsesi tärkeäksi vain siksi, että olet.

Että jos me kaikki annettas näin joulun aikaan, niin jokainen myös sais. Oli se kiitos, hymy tai hyvän joulun toivotus. Kuhan vaan annettas. 

Minä oon niin paljon jo antanut, että jään oottelee sitä saamista. Jotakin olen jo saanutkin, kiitollinen olen siitä. 
Että ihan vaan kun saisin... 

Rakkaudellista ja lämmintä Joulun aikaa.

Rakkaudella: Missy

Voihan j-juttu

Se tulee.. ja sen huomaa kaikkialla. Se on suurimmalle osalle ihmisiä hysteriaa aiheuttava tila.

Kaupassa ei juuri näin joulukuussa viittis viikonloppusin käydä, ko ihmiset on ihan sekasin. Kärryjä lastataan täyteen kaikenlaisella krääsällä, mukana istuu naama punasena kirkuvat lapset, jotka ei todella viihdy siellä turhuuden markkinoilla.
Sitähän tuo on.. Markkinahumua.
Kaukana on hyvä tahto ja lähimmäisenrakkaus.
Kyse on kilpavarustelusta. Kuka ostaa sen parhaimman lahjan.

Leikitelläämpä ajatuksella ettei kaupasta saisi yhtään ainoota kulutustavaraa.
Olis vaan välttämättömimmät eli ruuat.
Jouluna pitäisikin vaan olla läsnä toisilleen, ilman yletöntä lahjavuorta.
Tulisiko vieroitusoireita? Miten muistaisin sitä minulle tärkeää ihmistä?
Tai entäpä jos velvoitettaisiin ettei kukaan saisi viettää jouluaan yksin. Jokainen perhe joutuisi ottamaan kanssaan viettämään joulua yhden yksinäisen ihmisen.
Siinä olisi joulun tärkein lahja.
Kiellettäisiin ruuan hamstraus. Perheet saisivat ostaa vain sen määrän mitä oikeasti tarvitsee. Olisi ruokakortit. Ja kaikki ylimääräinen ruoka jaettaisiin köyhiin perheisiin.

Minä itse en aio tänä jouluna haalia mitään isoa. Yhden ison, siis kalliin lahjan olen ostanut ja se on yhdelle mun elämäni miehelle eli teinille.
Päätin, että vaikka mä olen oikeasti vähävarainen, jaan omastani jollekkin toiselle.
Ja kuin merkkinä tästä, näin arkiapuri sivustolla tarinan perheenäidistä, joka on pulassa erottuaan narsisti miehestään. Hän haki apua joulun järjestämiseen ja muihin tarpeisiin tyttärilleen, koska ex mies on kaiken rikkonut ja aiheuttanut isot henkiset traumat koko perheelle. Tarina liippasi kovasti läheltä omaa menneisyyttä ja heräsi muistikuvat ajasta jolloin kaikki apu olisi ollut tarpeen. Ite en apua juuri pyytänyt, koska häpeä ja väsymys oli suuri. Pyyteetöntä apua sain esim pojan tarhasta, jossa johtaja antoi joulua varten lahjakortin. Muistan vielä, kun tuo ihana ihminen otti kädestä kiinni ja toivotti "Turvallista Joulua". Se oli hetki jolloin taas uskoin vähän parempaan maailmaan.

Rakkaushan on joulun suurin sanoma. Tai pitäisi olla. Lähimmäisen rakkaus ja se voi olla muutakin kuin ne ihmiset, jotka on siinä lähimpänä.
Mä huomaan iän karttuessa tulevani enemmän allergiseks kaikelle pinnalliselle ja turhalle. Turhille titteleille, materialle ja muulle, joka ei oikeasti tee sitä Ihmistä.
Meillä on ympärillä niitä arjen sankareita, jotka ei välttämättä pääse näkyviin hienoilla autoilla ja statuksillaan, mutta ovat selvinneet sellaisesta arjen haasteesta joka vaatii oikeaa henkistä ponnistelua. Näitä tulisi muistaa. Arjen sankareita.


Joulu aiheuttaa mulle nykyään enemmän ärsytystä kuin hyvää mieltä. Kaikki telkasta tulevat mainokset, ihmisten puheet siitä mitä kaikkea pitää tehdä, kaupoissa kamala tungos ja kiire. Se on niin kaukana joulun sanomasta, että vaikka en uskova olekaan, voisin viettää koko joulun ajan kirkossa ihan vaan siksi, että saisin sen rauhan.

Onneks pian on tammikuu. Saa taas keskittyä olennaiseen ja ihmisetkin rauhottuu ja kaupoissa saa käydä ilman mustelmia lonkissaan.

Kiireetöntä joulunaikaa meille.
Ja muistakaa.. rakkaus on tärkeintä, lähimmäisen rakkaus.

Rakkaudella Missy

Aika mennä peilin eteen

..siis mun.

Viisi sinkkuvuotta..noin, en oo enää edes pysyny kärryillä monesko, takana ja jonkunmoinen liuta sinkkumiehiä nähty. Mitä on jääny mieleen?? Pelkkää huttua, perseilyä ja paskanjauhantaa. 

No miksi näin? Oonko epätoivonen? No ko en. Ennemminkin utelias ja sosiaalinen.
Kaipaan seuraa, mutten huoli mitä tahansa. Osaan MUKA lukea ihmisiä..ja paskat. Mä mitään osaa. Tyhmä ko vasemman jalan saapas, mitä tulee ihmistuntemukseen. 
Ja tämmönen pölöpää tekee töitä ihmisten kanssa. Ei pitäs. Keles.. 


Mä oon viimesten parin kuukauden sisään törmänny oikeen isoon kasaan paskaa.
Moneen semmoseen. Miten sattunukkin? Huokuuko musta yksinäisyys? Toivottavasti ei.
Ja jos näin on, niin mähän oon sellanen. Niin..no paitsi sillon ko ihmisten parissa.

Peilin eteen ko meen, ni mitä nään?
Pienen vaalean naisen. Kutsun itteeni semiläskiks. Miks? Ko mä en oo lihava, mutten oo mikään fittikään. Eikä taia ees tullakaan enää. 
Mä nään naisen, joka on nähny elämässään paljon, paljon sellasta mitä kenenkään ei tarvis nähä. Ikävä kyllä moni asia jättää jälkensä. Ei oo ollu ilmaset elämän oppirahat.
Mä nään naisen, joka oli joskus oikeesti nättikin. Mä nään naisen, jolla on viisautta silmissä ja joka oikeesti välittää asioista. Naisen, joka aiheuttaa monessa ärsytystä, mutta ei oikeesti haluis muille pahaa. Naisen, jolla on äärimmäisen ehdoton oikeudentaju. Tasapuolisuutta kaikille, sitä mä haluaisin. Että oikeus tapahtus ja ihmiset sais äänensä kuuluviin.
Sitä naista ärsyttää monet epäkohdat maailmassa. 
Peilissä näkyvällä naisella on terävä kieli, mutta ilonen mieli. Se nainen on ollu monessa mukana ja osaan ois voinu jättää menemättä. Tällä naisella on erittäin hyvä suojelusenkeli, on varjellut monelta pahalta. Tämä nainen on henkinen, vaikka moni ei edes sitä usko. Uskovaista siitä ei saa. Tätä naista suututtaa se kun oletetaan. Ei kysytä, vaan tehdään johtopäätökset sivulauseista. Yhtä paljon tätä naista ärsyttää hyväksikäyttö, valehtelu ja turhan puhuminen. Tämä nainen ammentaa voimansa huumorista ja hyvistä kohtaamisista ihmisten kanssa. Tätä naista ei moni oikeasti edes tunne, ei ole halunnut edes tutustua. 
Mutta tyhmä tämä nainen ei ole, vaikka monet sellaiseksi luulee. Ja se onkin se mikä saa ärsytyksen tappiin.
Ei toi nainen peilissä oikeestaan pöllömpi oo. Vielä ko sen joku muukin tajuis. 
Mutta tätähän ei saa sanoa ääneen. Se on itsekehua ja sellanenhan on pahasta. 

Kaikesta tosta huolimatta tää peilin nainen ei saa sitä onnea mitä ansaitsis. Jotain hyvä ittelleen.
No joo.. ei toinen ihminen voi onnea tuua, tiiän tän. Mutta ko elämästä puuttuu sisältö ja on tunne ettei oo niin merkittävä, ko haluis olla, niin ilo toisen ihmisen muodossa ei tekis pahaa. 

Mutta siis alkuperäseen aiheeseen. Mikä vika, kun kerää puoleensa kaikkia niitä joilla on joku vika? Kellä päässä, tunteissa, totuuden pysymisessä jne..
Jokuhan mussa täytyy olla, ko sellanen normaali karttaa mua.
Vai..kartanko mä sitä normaalia? Se on toinen kysymys..

Mutta yhtä kaikki. Paskanjauhantaan kyllästyneenä kiroan kaikki sinkkumiehet ikuiseen koetukseen katkotuin ulokkein. Siinähän kärvistelevät puutteessa loppuelämänsä. 

No joo.. en kai. 
Mutta ne pahantekijät kyllä.

Peiliin katsomisen paikka.. Siinäpä onkin tekemistä.


Mutta ystävät rakkaat. Pitäkää huolta itestänne ja toisistanne. 
Meitä on vaan yks kappale kutakin, ei anneta sen mennä rikki. 
Eikä rikota toisia paskamaisuudella.

Ja muistakaa.. elämä...kin voittaa..aina.

Rakkaudella: Missy

Joskus vaan ei suju

Sain työkaverilta ton kuvan. Tulin kuulemma siitä mieleen. Näytin kuvan kotona asuvalle teinille ja kysyin, että tuleeko tosta minä mieleen? Ensin varovainen... "No vähän." Kun aloin nauramaan, niin vastaus oli aika napakka. "Toi on kyllä niin sua".Tunnistan kyllä ton rage-fiiliksen.
Sopi vielä tähän päiväänkin. 
Tänään on ollut niin nihkeä ja paskaminen päivä. Joskus ei vaan lähde.
Ei suju, ei onnistu.. ei mikään oo mitään.
Sellasiakin päiviä saa olla.

Mua kuulemma voi lukea ko avointa kirjaa. Totta. En osaa esittää mitään. En tiiä onko se hyvä vai huono, mutta sellanen oon ollu aina. 

Mulla on ollu monta viikkoa..ei kuukausia aivan sika tylsää ja olo on ollu apaattinen. Ei ole juur ollu sosaalisia kontakteja, paitsi töihin, kouluun ja harrasteisiin liittyvät. Kotona vietän suurimman osan ajasta yksin, ko teini ei paljon äitin seurassa viihdy. 
Niinpä ajattelin piristää itteäni ja lähdin piiiiiitkästä aikaa ennen töihin menoa kahvitreffeille. Ajatuksena, että voisin vaikka vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Puhua kahvikupin ääressä muutakin kun töihin liittyvä. Kevyttä smooltolkia, että hiukan näkys valoa tunnelin päässä. Niinko ihmissuhdeasioissa. Mutta kuten mulla tuppaa asiat menee, niin tääkin vesitty siihen ettei tyyppi edes tullut paikalle. 
Mua ei se tyypin tapaamatta jääminen niinkään harmittanu. Enhän ees mokomaa tuntenut. Mutta se, että mä oon valmis luopumaan mun ihanan rauhallisesta aamupäivästä, ko menin vasta kahteen töihin, ja lähden kauppakeskukseen pyörimään. Ja kaikki mut tuntevat tietää, että mä ja kauppakeskukset ei olla väleissä. Siellä on liikaa ihmisiä ja liian paljon paikkoja joissa voi nolata ittensä. 

Koko aamupäivän aikataulut meni reisille tommosen käppänä vellihousun takia. Olin sopinu muutakin ton jälkeen ja jouduin kuluttaa monta tuntia aikaa ennen ko pääsin töihin. 
Asia joka mut saa ärsyyntymään on paskanjauhanta. Ei riitä aika ja energia moiseen. Ja tulee vaan kiukku ja ärsyttää olla kiukkunen. 

Koska päivä lähti noin käyntiin oli loppupäiväkin samaa nihkeetä huttua. 
Joskus se vaan on semmosta. Eikä se tarkota, että mä oisin negatiivinen. Ko elämä vaan ei oo aina kivaa. Vaikka mieluusti ottasin sen kivan elämän, jossa tapahtus hyviä asioita eikä kukaan jauhas paskaa ja kaikilla olis hyvä olla. Kiitos, yksi sellainen. Tää mun elämä alkaa olla jo niin  nähty ettei sekään yllätä. 

Mutta, koska muutenkin, niin tänkin päätän hyvään.
Elämä voittaa ja huomenna on uus päivä. Ehkä mä huomenna saan hyviä kohtaamisia ihmisten kanssa ja mua arvostetaan niin paljon ettei jauheta sontaa. 
Muistakaa, että me ollaan vaan ihmsia. Se, että joskus tekis mieli näyttää kaikille kieltä, on normaalia. Se on tunne. 

Kaikesta huolimatta; Rakkaus voittaa aina. Pitäkää huolta toisistanne ja olkaa rehellisiä. Älkää luvatko turhia ja olkaa toisillenne läsnä. Me kaikki tarvitaan sitä.


Rakkaudella: Missy

Rakkauden ammattilainen

https://youtu.be/ZybOf_jprv0

"Hän on opetellut rakastamaan, hän on vailla koulutusta.

Siksi arvostelijoissaan aiheuttaa pahennusta.

Ne häntä piikittelee, mutta hän sen kestää kyllä.

Hän ei rakkautta tee, hän pitää sitä yllä.

Onko väliä sen, hän minne menee yöksi, hän sai ammatiksi rakkauden, mutta ei tee sitä työksi. Minkälaisen kohtalon saa hyvä mies ja hyvä nainen? Ihminen, joka on rakkauden ammattilainen.

Ihmissydän ajoittain kasvaa naavaa taikka kaarnaa. Hän rakastaa vain vaan ei rakkautta saarnaa. Terveellinen itsekkyys antaa viimeisenkin vaatteen. Oppilaiden typeryys siitä tekee periaatteen

Onko väliä sen, hän minne menee yöksi,
hän sai ammatiksi rakkauden, mutta ei tee sitä työksi.
Minkälaisen kohtalon saa hyvä mies ja hyvä nainen?
Ihminen, joka on rakkauden ammattilainen."

Ajelin tänään asioille ja toi alko soimaan radiossa. Aloin pohtia kaikkea mahdollista ja mahdotonta mun elämässä. Tässä matkan varrella kun on paljon törmäilty ja tavattu jos minkämoista hiihtäjää.

Mä pohdin tätä asiaa monelta kantilta.

Ekakskin nais- ja miesnäkökulmasta.

Joojoo... nykyään pitää puhua oletetuista, mutta minen puhu. On naisia ja miehiä ja nämä kukin käyttäytyy oman persoonansa mukaan piste. Ei tarvi luoda mitään stereotypioita, vaikka ollaankin erimoisia.

Tähän stereotypiaan nimittäin haluun tarttua. Miksi naisten ja miesten seksuaalisuus on muka erilaista? Se kun ei oikeastaan ole. Tämäkin on persoonakohtasta. Joku tykkää kerätä kokemuksia erilaisten ihmisten kanssa tai on parisuhteessa se aktiivisempi eikä se liity sukupuoleen.... Uskokaa pois, mä tiiän.
Sitten on näitä, joille se on joko vastenmielistä, pakkoa tai liittyy pelkästään romanttiseen ajatukseen... Että siihen tarvii ruusut ja shamppakaljat ja kaikki ennenko edes voi ajatella moista. Kovasti tarvii tässä kohtaa arkeen aikaa, jos se pelkästään sitä olis.

Sitten tohon seksuaalisuuteen. Mitä se mun mielestä on?
Mä koen sen kokonaisvaltaseks jutuks.
Mä oon flirtti, aika usein. Seksuaalisuus on mulle naisellisuutta ja sisään kasvanut tapa toimia. Mä en häpee olla Nainen. Vaikka mulla on munaa enempi ko valtaosasta miehiä, mutta silti mä olen Nainen ja myönnän käyttäväni myös tota naisellisuutta hyväks, jos siihen on mahollista. Sori miehet.
Se ei oo mitään hyväkskäyttämistä, koska sitä en hyväksy, keneltäkään, mutta sellasta pientä pilkettä ja miehille itsetunnon kohotusta. Musta miehiä poljetaan vähän liikaakin jalkoihin. Feminismi on ihan jees, mutta jotenkin kaikessa liika on liikaa.
Seksuaalisuus pitäs parisuhteissakin kuulua ihan arkeen. Ei se paljon vaadi.
Huomioimista ja toisen erilaisuuden hyväksymistä. Pieniä kivoja sanoja ja kosketusta.
Se ei oo paljon, mutta antaa sitäkin enemmän.
"No mutta kun arki on niin haastavaa". Niin onkin ja juur siksi se onkin tärkeetä.
On turha itkeä kun lapset on kasvaneet eikä puolisoaan enää tunne, sillon ko sitä aikaa olis toiselle. Kyllähän se arki ahistaa, mutta sille voi näyttää kieltä pikku jutuilla.
Tääkin on persoonajuttu, tiiän. Mutta kerronkin miten mä aattelen.

Seksuaalisuus on siis kokonaisvaltanen tila eikä liity ittessään sukupuoleen tai muuhun. Kaikki ei tätä koe tärkeäksi ja suotakoon se. Jos pärjää ilman isompaa tunnetilaa, niin hienoa.
Mä oon niin tunneihminen, että toikin myös kulkee mukana koko ajan.
Se on toki muuttanut muotoaan ko ikää on tullut. On oppinut tuntemaan ittensä ja olemaan armollinen. Sekin on hyvä piirre. Osaa nauraa ittelleen eikä loukkaannu niin helposti.
On meinaan kyllä kuraa niskaan miesihmisiltä tullut. Voi vihna ko tietäsitte millasia kukkopoikia osa miehistä on. Niin isosti itteään täynnä, mutta taidot totaalisen nolla eikä naisista mitään tajua.

Mun yks aikuisiän ammattihaave on ollu seksuaaliterapeutti. Ihan siks, että toi aihe on kovin tabu ja silti aiheuttaa monissa niin paljon tunteita ja frustraatiota.
Seksuaaliterapeuttihan auttaa myös esim vammaisia tai ihmisiä joilla on ongelmia itsensä kanssa. Musta olis hienoa, kun ihmiset oppis tuntemaan omat vahvuutensa ja löytäsivät ittensä. Se vahvistaa itsetuntoa eikä meillä suomalaisilla se oo todellakaan ollu koskaan liian hyvä. Paitsi Keekillä ja tätähän sitten solvataankin.. Vaikka musta son hienoa, että tollanenkin meillä on. Isosti ittensä esille tuova kukkopoika.

Ja yks asia, jota kovasti vastustetaan..lailliset bordellit.
Kuinka paljon suomessa onkaan yksinäisiä miehiä. Ja naisia, naisille myös samanmoiset bordellit. Näihin törmää esim treffipalstoilla.
Ja kuinka paljon onkaan naisia, jotka ei koe kroppansa käyttöä huonoksi. Nauttivat seksistä ja voisivat tienata tällä rahaa. Mitä pahaa siinä olis? Kaikki voittas. Suomi sais verorahansa, naisilla olis turvallinen työympäristö, terveydenhuolto ja miehet saisivat kokea läheisyyttä edes pienen hetken. Kaikkihan sitä tarvitsee??? Eikö??
Ainakin mä tarviisiin sitä joka päivä..jos siihen ois mahollisuus.
Että rakkauden ammattilaisiakin tarvitaan.. Vaikka niitä halveksuen katotaankin, mutta kuka on sanomaan mikä on oikein? Jos ketään ei käytetä hyväksi ja kaikki toimivat omasta tahdostaan. Se on se jutun pointti.
On parisuhteitakin, joissa toinen osapuoli ei välttämättä ole tasavertanen seksin suhteen..


Tämmösiä laitto Juice tänään pohtimaan.

Se on tää harmaa syksy, ko mieli harhailee ja ajatukset laukkaa.. johonkin parempaan.
Pitäkää ittenne onnellisina..ja muistakaa; Rakkaus voittaa aina.


Rakkaudella: Missy

Todellisuus vastaan tarina

Tossa aiemmin kerroin rakkaustarinan,  joka päättyi surullisesti eikä rakastetut koskaan saaneet toisiaan.

Entäpä jos se olis mennyt toisin? 

Että jos Mirkku ja Markku oliskin saaneet toisensa?
Jorma olis tullut järkiinsä ja tajunnu ettei tuo Mirkku ollukkaan sen kummempi vosu,  ko kukaan muukaan.
Jorma olis käyttänyt energiansa ja varansa luodakseen pieneen satakuntalaiseen kylään tuottavan yrityksen.
Ihmisillä olisi ollut töitä ja pienen kylän talous olis kukoistanut.
Hän olisi sinkkuna ollut onnellinen ja reissanut ympäri maailmaa. Tehnyt töitä ja lahjoittanut rahojaan hyväntekeväisyyteen.
Perintöpistoolinsa hän olisi lahjoittanut museolle ja saanut nimensä kylätalon seinälle kulttuuritekonsa vuoksi.
Hän olisi deittaillut kauniita ja älykkäitä naisia. Saanut parempaa seksiä kuin moni ikäisensä mies. Vaimo ei olisi nurkissa nalkuttamassa
likaisista sukista tai liian kauan kestävistä golfreissuista. 
Vanhoilla päivillä hän olisi sitten nainut sihteerinsä ja he olisivat eläneet hyvän loppuelämän aikuisessa liitossa ilman stressaavia lapsia.

Mirkku ja Markku olisivat menneet naimisiin. Markku olis ollut ihan lirissä pikavippinsä kanssa.
Mirkku olis tajunnut, liian myöhään, että Markku onkin saamaton vätys eikä tuo ulkomuotokaan ikuisesti säily.
Lapsia heille siunaantui kolme. Erityislapsia kaikki, tietysti.
Markulla puheet olivat suuria, mutta teot pieniä. Kauniisti hän puhui ja käyttäytyi, mutta Mirkun hän jätti ongelmineen yksin. Saamattomuuttaan.
Ei tuo Markku siis paha ollut, vähän vaan laiska. Pikavipit erääntyivät, muttei työ maistanut.
Mirkku joutui myymään kalliin sormuksen, että sai auton huollon maksettua, koska jonkunhan piti lapset viedä kaiken maailman tutkimuksiin.
Mirkku oli tekijänainen eikä siis jäänyt laakereilleen lepäämään.  Teki töitä ja hoiti kodin ja nuo lapset.
Markku haaveili ja suunnitteli asioita. Eli unelmissaan eikä nähnyt mitä ympärillä tapahtui. Olihan tuo hetken Jorman firmassakin töissä, mutta
kun työnteko oli Markulle vierasta, niin lopputili tuli.
Mirkku tapaili naapurin Mikkoa salaa, että pysyisi järjissään arjen pyörityksessä. Suhde ei kestänyt kauan, koska Mikon exä palasi kuvioihin ja Mikko palasi tämän luokse.
Kun lapset olivat hiukan vanhempia, opiskeli Mirkku itselleen työn ohella markkinointialan korkeakoulututkinnon. Perusti itseään kiinnostavan
käsityöalan firman, joka tuottikin hyvin. Mirkku jätti Markun haaveilemaan tulevaisuudesta, jota koskaan ei saa aikaiseksi.
Otti lapset mukaansa ja muutti kauniiseen kotiin keskelle palveluita. Hän alkoi tapailla nuorempia miehiä ja oli paljon onnellisempi kuin
moni ikäisensä nainen.  Lapset pärjäsivät kouluissaan ja tekivät äitinsä onnelliseksi.

No..mutta entäpä Markku? Kärsikö hän tästä kaikesta?
No ei. Markun onni oli se, että hän oli haaveilujensa kanssa niin kujalla ettei ollut mistään moksiskaan.
Vähän jäi kaihertamaan, että olisiko se Mirkku sittenkin ollut hyvä, vaan tyytyi kohtaloonsa ja jatkoi haaveiluaan.   
Niinpä hänestä tuli vanha, puolikalju, lihava ja yksinäinen haaveilija.  Lapset kävivät säännöllisesti tervehtimässä
isäänsä ja auttoivat tätä minkä jaksoivat.

Niin se elämä heittelee, Markkusein.

Mutta muistakaa...rakkaus ja elämä voittaa aina.

Rakkaudella: Missy

 

 

Kummitusjuttu

Mut pyydettiin Halloween naamiaisjuhliin. Koska oon romantikko, päätin olla kuoleman .... tai satakuntalainen kuoleman morsian.
Ja koska rakastan tarinoita, kirjoitin tälle hahmolle sellaisen.

Hyvät ihmiset.. Lontoon kielellä Happy Halloween.. Elikkäs kannattaa kattel selkäns  taakse!

"Tämä on satakuntalainen tarina, joka on jo vuosia kulkenut suusta suuhun.
Olipa kerran pienessä satakuntalaisessa kyläpahasessa kuvankaunis nainen nimeltään Mirkku. 
Moni kylän mies salaa ihaili tuota pientä vaaleaa naista.
Mutta vain kaksi uskalsi häntä lähestyä. Rikas ja häikäilemätön Jorma ja työtön, mutta sydämeltään hyvä Markku.

Nuo salskeat uroot kisailivat Mirkun suosiosta, mutta Markun komea parrakas ulkomuoto ja hyvä sydän ja monet muut avut veivät voiton. Pari rakastui silmittömästi ja pian he alkoivatkin suunnitella häitä.
Tästäpä ei kaiken elämässään saanut Jorma mitenkään ilahtunut ja mustan puhuva katkeruus alkoi jäytää Jorman sisintä. Hän käytti kaiken aikansa ja varallisuutensa estääkseen parin naimisiin menon.
Mirkku haki useasti lähestymiskieltoakin, mutta Jorma ei lannistunut. Hän halusi tuon pienen, kauniin ja iloisen Mirkun itselleen eikä ymmärtänyt miksi mokoma lökäpöksy luuseri hänet muka peittosi?

Tuli hääpäivä. Markku oli säästänyt monen kuukauden työttömyyskorvauksensa ostaakseen hienoimman puvun mitä Satakunnasta löytyi. Hän otti pikavipin ostaakseen timanttisormuksen tuolle maailman ihanimmalle naiselle. Mirkku taasen oli ommellut rakkaudella hääpukuaan. Tehnyt pistoja käsin ja vuodattanut sormenpäänsä verille näyttääkseen vieläkin kauniimmalta kuin yleensä, hänen elämänsä suurinpana päivänä.
Hän kävi kampaajalla, laitatti ripset ja teki kaiken niin kuin kuka tahansa muu onnellinen morsian.

Kirkonportailla odotti tuo komea, pitkä, parrakas sulho. Nähdessään Mirkun hän tunsi suunnatonta rakkautta. Taskussa polteli pikavipillä ostettu timanttisormus, jota hän työttömyyskorvauksillaan tuskin ikinä pystyisi maksamaan. Mutta Markku ei antanut tämän haitata tätä ainutkertaista päivää.
Portaille päästyään Mirkku kuuli audin kaartavan jarrut kirskuen kirkon pihaan. Jorma saapui isänsä perintöpistooli taskussa ja satakuntalainen kateus mielessään pihaan.
Mirkku ja Markku eivät ehtineet ajoissa turvaan kun pihalta kuului Jorman kumea karjunta "Kui tommone vitu partanaama pelle voi muka ikin saada mitää noi hyvää itellee? Inan verra käy luonnol ko ei hyvän pääl ymmärretä". Tämän jälkeen kuului laukausten ääniä, audin turbon ujellus ja lopuksi syvä hiljaisuus.
Mirkku ja Markku kuolivat kummatkin toisiaan saamatta. Jorma karkasi rahoineen ulkomaille, niin kuin monen muunkin satakuntalaisen pitäisi.

Tämän jälkeen ovat nuoret miehet välttäneet syksyisin kulkemasta satakuntalaisilla  pelloilla ja metsäteillä,  koska Mirkun kerrotaan etsivän tuota komeaa Markkua edelleen. Jos olet nuori mies ja tunnet metsässä kosketuksen,  ehkä jopa liian intiiminkin, älä käänny katsomaan sen suuntaan. Koska kerrotaan Mirkun langettavan kirouksen kaikkien häntä katsovien miesten päälle, tehden näistä umpimielisiä, puhumattomia ja lyhytsanaisia. "

Ja muistakaa... Rakkaus voittaa aina..

Rakkaudella: Missy

Kielletty Rakkaus

Mikä on kiellettyä rakkautta?
Omasta mielestä se on kaikkea sitä missä toinen on alisteisessa asemassa ja syitä voi olla monia.
Mutta se, että kaksi kehitysvammaista rakastaa toisiaan, ei tätä ole.

Katsoin ko. ohjelman pitkästä aikaa ja siinä käsiteltiin 28 vuotta naimisissa olleen pariskunnan elämää.
Erilaiseksi tämän elämän teki heidän kehitysvammansa.  
Syy miksi tän jakson halusin nähdä oli se, että olen itse tehnyt kehitysvammatyötä useita vuosia ja tietysti mun suuri
kiinnostus aiheeseen eli rakkauteen.

Mä seurasin ilolla kuinka  kuinka kaksi ihmistä, jotka usein luokitellaan kykenemättömiksi huolehtimaan itsestään, voi niin
pyyteettömästi rakastaa toisiaan. Heillä oli keskinäinen kunnioitus, he tunnistivat toistensa voimavarat ja kaikesta vastoinkäymisestä
huolimatta he rakastavat toisiaan paljon. Kaikkien niiden 28 vuoden jälkeenkin.
Siinä on monelle tavoitetta.

Tässä ajassa kun kaiken pitää olla helppoa ja koko ajan pitää tapahtua jotain ylettömän suurta, moinen aito yhdessä olo on kadehdittavaa.
Siinä ei mietitty toisen yhteiskunnallista statusta eikä sitä onko toinen pysynyt fittinä ja timminä. Vaan tuossa suhteessa keskityttiin yhdessä oloon,
arjen jakamiseen ja rakkauden ylläpitoon. Kuinka kadehdittavaa tuo onkaan.

Rakkautta voi olla monenlaista ja se voi ilmentymä monella tavoin. Kaikkein tärkein pohja sille on rehellisyys ja aitous.
Ei se, miltä se näyttää ulkopuolisista tai miten muut sen kokevat? Tärkeintä on miltä itsestä ja kumppanista tuntuu?
Voiko joku toinen määritellä miten ollaan yhdessä tai voiko joku rakastaa toista?
Onko yhteiskunnalla oikeus estää aito rakkaus?
Normit määrittelevät tasapaksua tavallisuutta,  mutta elämässä on muitakin sävyjä.

Mä itse pidän kyllä siitä tavallisuudestakin. Ihan siksi ko mun elämä ei oo sellasta ollut.
Ihan tavallisia asioita, tavallinen perhe, tavallinen parisuhde ja tavallista arkea.
Uskomatonta, mutta joku voi jopa haikailla tätäkin.

Muistakaa, että rakkaus voittaa aina. Ei pidä himmailla,  koska rakkaus kuolee siitä.
Ei onnea pidä piilotella eikä se kasva säästämällä korkoa.
Onnea ei kuulu ansaita, sen pitäisi olla kaikkien saatavilla.
Kukaan toinen ei määrittele sun onneasi.  Sä tiedät itse kuinka sen löydät.
Elä onneasi nyt, koska vanhana ja katkerana sitä on vaikea löytää.

Onnen täyteistä viikonloppua teille!

Rakkaudella: Missy

Keskeneräisyyksiä

Uusien suhteiden aloittaminen on monella tapaa haastavaa.
Siihen liittyy paljon menneisyyttä mukaan.
Tää on tietty ymmärrettävää ja näin pitää ollakin kun on aikuisista ihmisistä kyse. Enemmän ihmetyttäisi, jos olisi pullossa elänyt.
Mutta se miten mennyt tulee mukaan uuteen elämään, onkin oma lukunsa.

Ei ole ihmeellistä, että monet hakevat uutta suhdetta pian eron jälkeen. Tätä tapahtuu varsinkin jos ero on ollut riitaisa ja on tarve todistaa itselleen, että kelpaa vielä muille. Tai jos päättynyt suhde on ollut pitkään epätyydyttävä ja tästä johtuen tulee tarve toiseen ihmiseen.
Kukin tietty korjaa itseään kuka milläkin laastarilla,  mutta tässäpä unohtuu että se jota laastarina käytetään ei välttämättä sellaseks itteään halua. Eli reilu peli ei toteudu. Lisäks vielä joissakin tapauksissa, kun ero on oikeasti hoitamatta, saattaa vanha suola alkaa janottamaan ja uusi ihminen jää ihmettelemään mitä tapahtui?

Sitten on näitä suhteita joissa käytännön asiat, vaikka omaisuuden jako on totaalisen kesken. On kerrottu uudelle kumppanille eron olevan periaatteessa hoidettu eikä tunteita enää ole. Vaan kun ihmisillä tuppaa ne tunteet nousemaan pintaan, kun aletaan mammonasta kinamaan. Tunne on usein viha ja uusi kumppani on keskellä taistelutannerta. Ja kaiken lisäksi vedetään helposti tähän taisteluun mukaan. Tästä on vaikea ponnistaa mitään  hyvää kun loka lentää puolin ja toisin. Se on vielä jännä piirre, että kun kuviossa on mukana tuo uusi ihminen tulee taistelusta rumempaa. Uusi ihminen on aina uhka, jos välit ei ole hoidettu.

Sitten se kaikkein kliseisin keskeneräisyys exsuhteissa eli lapset. Kun edelliseen suhteeseen liittyy lapset, niin vielä tärkeämpää olisi hoitaa asiat loppuun. Koska jos toinen osapuoli haluaa pelata, niin lapset on oiva pelinappula. Niin likaiselta ko se kuulostaa, mutta ikävää faktaa. 
Homma toimii niin kauan hyvin, kun joustoa löytyy...yleensä yhteen suuntaan. Ja jos tapaamisia ja maksuja EI ole selkeästi sovittu, on pelaaminen helppoa. Yleensähän tässä se häviävä osapuoli on isä, koska äidit mielletään ikävästi edelleen, lasten pääsääntöisiksi huoltajiksi. Se, että isä haluaa olla lasten kanssa on lasten oikeus isään. Tämä unohtuu. Se ei ole sitä, että äiti saa "lastenhoitajan" vapaille,  vaan isyyden oikeuden käyttämistä. (Tämä siis pätee sekä isään, että äitiin)
Jos hommia EI ole hoidettu selkeästi ja loppuun asti alkaa peli, jossa ei ole voittajaa, koska kaikki kärsivät. Eniten ne viattomat lapset.
Kukaan ei voi edes miettiä uutta ja parempaa, ei edes ne lapset, koska ovat aikuisten heittopusseina. Ja tätä kun jatkuu kauemmin, niin nuo mokomat älykkäät otukset oppivat käyttämään tätä hyväksi. Ei varmasti kasva tervehenkisiä ihmisiä, kun pelim on opittu. Opitaan kiristämään,  käyttämään hyväksi toisen ihmisen heikkoutta, pyörittämään palettia oman mielen mukaan...ihan niin kuin se aikuinen joka tämän pelin on aloittanut.
Tähän kun sotketaan uusi ihminen, niin avot, tulinen sekametelisoppa on valmis. Ja sitä soppaa ei syö kukaan.
Loppupelissä kaikkeen syypää on tuo uusi ihminen, joka on tullut sotkemaan koko kuvion.

Meillä kaikillahan on elämä aina vähän kesken, se on sitä oppimista..Koko elämän mittaista. Ja tämä onkin hieno asia elämässä.
Mutta kun on kyse ihmissuhteista, niin on hyvä päättää edellinen kunnolla loppuun ennen kuin ihastuttaa itseensä uutta ihmistä.
Koskaan ei voi tietää miten ex reagoi, kun hommat on kesken. Kukaanhan ei ole vastuussa kuin itsestään.
Kukaan muu ei myöskään oi voi hoitaa näitä asioita loppuun kuin asianomainen itse. Jokainen päättää miten tuo homma hoidetaan.
Kaikkeenhan on aina selityksiä, että miksi ei ole hoitanut sitä tai tätä, mutta usein noihin on pääsyynä mukavuuden halu.
"Ei haluta riidellä". Ei kai sitä riidellä tarvitsekaan. Kunhan ilmaisee oman ajatuksensa selkeästi ja hoitaa oman osuutensa siitä, niin riidelköön toinen yksinään.
"Omaisuus menee". Raha on vaan rahaa, mutta onneton olo senkun jatkuu, kun annetaan homman jatkua.
"Lapset kärsii". Niin kärsii myös siitä pitkään jatkuneesta jatkuvasta jäytämisestä.
"Jos jäänkin yksin", no hitto ihan varmasti jäät, jos meinaat roikkua menneessä...elämä kun jatkuu eteenpäin, vaikka itse yrität pitää vanhasta kiinni.

Keskeneräiset tai huonot suhteet on suurimpia elämän myrkyttäjiä ja energiasyöppöjä.  Uusien asioiden elämään saaminen vaatii aina työtä.
Se, että puhdistaa oikeasti pöydän vaatii aina ponnistuksia ja saattaa joskus jopa riipaista,  mutta se on hetkellistä.
Toisin kuin se jatkuva piinassa eläminen. Tietysti jos nauttii draamasta ja siitä että voi katkeroitua vanhana, niin keskeneräisyyden kanssa  eläminen on oiva lääke tähän.

Niin monenmoista suhdetta itse nähneensä ja sivusta seuranneena toisaalta kiitän itteäni, että musta on tullut vähän sellainen "halki, poikki, pinoon"-ihminen. En vaan enää jaksais mitään vetkuketkun jaakaamista. Ittensä siinä rikkoo.
Ja kuinka helpottavaa, vaikka rankkaa on ollutkin, ettei ole tarvinnut toisen ihmisen kanssa tapella lapsista tai omaisuuksista.
Kunhan itteni olen koossa pitänyt. 
Kaikella rakkaudella täti neuvoo. Älkää jättäkö suhdeasioita kesken. Ne kannattaa hoitaa kerralla kuntoon.  Ei ne paremmaksi venyttämällä muutu. Päin vastoin. Kun sen kerralla hoitaa, niin pääsette itsekin nauttimaan elämästä eikä ketään ulkopuolisia satu.
Ei se ole välttämättä helppoa, mutta vaikeuksien kautta voittoon ja yhtä kokemusta rikkaampana.
Niin..ja rakkaus voittaa aina. Jopa mäkin uskon  sen..

Rakkaudella: Missy

Miehen mielenpuoli

On niin mulle haasteellinen, että en ehkä koskaan osaa tätä oivaltaa.
Mulla on ollut hassu syksy. Tässä neljän sinkkuvuoden aikana olen istunut kaffikupin ääressä jokusen miessukukukuntaa edustavan ihmisen kanssa.
Käynyt syömässä jos jonkinlaisia illallisia ja lounaita, kävellyt jos missäkin päin Satakuntaa kuuntelemassa tarinaa miehen mielistä. Menneisyydestä, existä,  lapsista, siskonkumminkaiman kuolleesta koirasta jne.
Muutamaa tapaillut jonkin tovin, mutta aina on tullu joku..  mikä se joku on, sitä en tiiä. Mikä kenelläkin.  Tai sitten mies on omannut sellaisia tapoja, joita mä en siedä. Kuten juominen, liiallinen semmoinen. Ei kuulu mun maailmaan tuo.

Mutta nytpä siihen hassuun syksyyn. Nämä muutamat miehet on alkaneet yht äkkiä heräämään jostain horroksestaan, kaikki samaan hetkeen. Laittaneet viestiä kuka mistäkin syystä. Että yht'äkkiä mun pitäisi jotenkin kiinnostua? Että olisin tässä istunut kotona ja miettinyt, että mitähän sillekin kuuluu?
Oikeestikko miehet on noin hitaita? Vai pelaako ne? Vai luuleeko nuo tosiaan, että tunneasiat herää eloon napin painalluksella ja kaikki se mitä on sanottu menettää merkityksen? Huhheijaa, nyt ei yksioikoinen blondi ymmärrä eikä edes halua.

Syksykö sen tekee? Luonto kuolee, niin nuokin pelkää kuolevansa? Telkasta tulee vaan romanttista hömppää ja hölmöjä sarjoja, niin kokeillaampa tarttusko sekin hölmö täkyyn?
Ei, ei näin. Ainoo mikä kertaalleen lämmitettynä toimii on kaaliruuat ja keitot, muut asiat saa unohtaa. 
Ihminen ei ole leikkikalu,  sitä varten saa aikuisten kaupasta ihan kuulemma ihmisen kokoisiakin kumileluja. Niille voi jaaritella liirumlaarumia eikä nuo oo moksiskaan paskanjauhannasta. Ne voi istua sun kanssa dokaamassa eikä nalkuta siitä. Niitä voi käyttää iltojen iloihin ja  ko naama alkaa kyllästyttää, sulloo vaikka sängyn alle pois silmistä.

Rakkaat miehet. Vaikka teillä on saattanut elämässä sattua siipeen.  Vaikka naiset pääsääntösesti saattaa tulla iholle ja aiheuttaa epämiellyttävää riippuvuuden tunnetta, niin uskokaa pois. Kaikki ei halua, että teitä sattuu. Kaikkia ei voi uunottaa eikä kaikki oottele kuukausi ja vuosi tolkulla, että koskahan teille sopii. 
Minä kun oon perus kiltti, vaikka vittumainen, niin mitään en pahaa näille halua. Ei ole mitään syytä nolata, loukata tai satuttaa.
Meillä kullakin on ristimme.  Mulla tää jumalaton ihmisen ikävä, mutta kuten vanha sanonta kuuluu... rakkaus on ikuista, kohde vaan vaihtuu. Sen verran adhd, että jos ei ihminen oon isompaa jälkeä sydämeen jättänyt,  muistikuvat haaliistuu muutamassa päivässä.  Se kai on mun onni, tässä julmassa ihmisten välisessä leikissä.

Loppuun ainoo hyvä asia, mitä näissä viesteissä on tullut., niin kauniit sanat, joita en oo tainnu koskaan kuulla.
"Eniten tykkäsin susta aamuisin, kun et ollu niin Missy..."
Ei huono.. Ehkä joku ihan oikeesti oikea tulee tykkäämään.  

Rakkaudella :  Missy

Mielekäs elämä

Mä olin tänään koulutuksessa. Mielenterveyden ensiapu oli koulutuksen aihe.
Siinä käsiteltiin aihetta, mistä koostuu mielenterveys ja yleensä henkinen hyvinvointi ?
Nousi yksi lause,  että osaa rakastaa ja tehdä työtä.
No aiheeseen liittyen kolahti katsellessani "vain elämää" Juha Tapion sanat arjen sankareista, jotka tekevät työtään, kuka mitäkin, selkä ja otsa hiessä läpi koko elämänsä saamatta yhtään kiitosta ja kunniaa.
Nämä yhdessä herätti mun tarpeen kyseenalaistaa ihmisen merkityksellisyyden työn kautta.
Luterilaiseen tapaan ajatella kuuluu tää kunnioitus työn kautta. Ole ahkera, otsasi hiessä on sun leipäsi syömän jne jne
Mä tossa koulutuksessa kerroin oman tarinani. Olen ollut ahkera, tehnyt paljon työtä.  Kolmea työtä yhtä aikaa parhaillaan. Hoitanut kodin ja kaks adhd poikaa.
Kukaan ei muista tätä. Mutta kaikki tietää etten ole nyt työssä,  palkkatyössä. Eli mun arvostus on nolla, koska en omaa maallista hyvää. En tienaa rahojani työstä. Ei riitä, että kerron tekeväni erilaisia vapaaehtoishommia. Olevani osallistuva yhteiskunnan jäsen omalla tavallani. 
Olen yksin hoitanut kaksi adhd poikaani. Välttänyt mahdolliset sosiaaliset ongelmat olemalla läsnä heidän ongelmilleen ja erityistarpeilleen.
Onni onnettomuudessa siis, mun selkäni hajos siinä kohtaa poikien elämää, kun oli paljon haasteita.
Toivuin neljän leikkauksen välissä ja samalla hoidin poikien terapioita ja kuntoutuksia,  juoksin koulupalavereissa ja ohjasin kotona ja pidin yllä struktuurista päivärytmiä.
Mutta silti en ole oikeutettu kiitokseen ja kunnioitukseen. Koska en tuota, en aja uudenkarhealla autolla enkä asu omistusasunnossa.
Kaiken tän pyörityksen keskellä oon säilynyt kohtuu tervepäisenä enkä ole luovuttanut. 
Maksan kuitenkin veroja, kuten työssäkäyvätkin. En hae rahaa sossunluukulta, sinniin pienillä tuloillani.  En ryyppää rahojani enkä tee pahaa muille.
Mulla on tällä hetkellä elämänvaihe,  jossa tarvitsisin paljon henkistä tukea, sitä saamatta. Mun elämä on kuin puhdas taulu eikä sivellin ota oikein piirtääkseen siihen viivan viivaa. Siihen tarvitaan maalari. Se maalari määrittää mitä voin tehdä, millainen se viiva on. Siis vakuutusyhtiö.
Jos omaisin rahaa, en kyselis.  Kouluttasin itteni ammattiin joka mua oikeesti kiinnostas. Tekisin asioita joissa olen hyvä. Ja mä tiedän olevani monessa todella hyvä.
"Sullahan on ammatti". Kyllä, mulla on ammatti,  joka vei terveyden. Se vei työn jota rakastin. Ja kun mä en osaa mitään niin hyvin kuin auttaa ihmisiä, olla läsnä.
Mä huomaan ihmisten väheksymisen vaikkei sitä suoraan kerrota tai näytetä.  Koska oon ollut jo tovin poissa työelämästä, niin en kai osaa mitään?
Mun ammattitaito on lie hävinnyt kotona ollessa, vaikka oon ollut ilmainen ohjaaja, äitiyden lisäks,  pojilleni nää vuodet. Mä olen käyttänyt nää vuodet lukemalla erilaista kirjallisuutta omaan alaan liittyen, pysynyt ajan hermolla liittyen mielenterveyteen ja erityislapsiin jne.
Kukaan ei vaivaudu edes kysymään, että mitä olen tehnyt nää vuodet?
"Sullahan on ollut helppoa, kun olet SAANUT olla kotona." Niinkö? 
Mielekäs elämä? Mitä se on?
Se on meille kaikille omanmoisia asioita. Joillekin se on sitä mammonan keräämistä.  Materia tuottaa sen mielihyvän. Eikä se ole väärin, koska näitäkin tarvitaan, että Suomi pysyy edes jotenkin jaloillaan.
Mäkin olisin varmaan toisessa tilanteessa osa tätä. En kiellä. Koska sen verran harakka olen, että rakastan kaikkea kaunista. Ajaisin nopealla, hienolla autolla...ja uskokaa pois..mä näyttäisi hyvältä sen ratissa, asuisin kauniisti sisustetussa kodissa ja harrastasin matkustelua.  Nythän mulla olis siihen jopa aikaa.
Mutta olisinko mä sillon mä?
Kunnioitus. Toivoisin, että itse ihmisyyttä kunnioitettas,  ei jotain asemaa tai statusta.
Tällä hetkellä en mitään niin paljon toivo, ko rakkautta, hellyyttä, huolenpitoa ja hyväksyntää.  Tulevaisuudessa mielekästä ammattia ja työtä. Että voisin joskus vielä olla oikeasti pätevä jossain ammatissani ja kokea olevani arvostettu sen kautta.
Henkinen pääoma on tärkein mitä ihmisellä voi olla. Sitä kun ei kaada mitkään talouskriisit eikä sitä vie verottaja.

Voikaa hyvin ja kunnioittakaa itseänne ja lähimpiänne.  Ja muistakaa antaa rakkautta. Se ei maksa mitään eikä sitä voi saada liikaa. 

Rakkaudella : Missy

Onnen avain

Mä olen useasti miettinyt, että mikä on onnen avain? Mikä tekee meidät onnelliseksi?
Onko se raha, ihmissuhteet, terveys, harrastukset, työ? Mikä se kullakin on?

Sanotaan aina ettei raha tee onnelliseksi. Ei yksistään, totta. Mutta sen puute vie paljon onnea pois. Kun joudut miettimään sellaisia asioita, jotka ovat muilla joka päivästä leipää. Kun jokin hajoaa, ostetaan uusi. Kun pitää saada jotain, hankitaan se. Mennään matkoille, kun tekee mieli rentoutua jne jne.
Ei tarvitse uhrata aikaa itsestään selvyyksiin. Helpottaa paljon.

Työ tuo mielekkyyttä elämään. Antaa arjelle rytmin ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. Antaa tunteen, että kuulut johonkin, olet yksi muista. Se on kaikille ihmisille tärkeää. Siksipä ihan vaan joskus ärsyttää ihmisten valitus työstä. Tänä aikana, kun työpaikka ei ole itsestään selvyys. Aika kiittämätöntä mun mielestä. Kenenkäänhän ei ole pakko "lusia" missään. Sitä voi samalla etsiä uutta paikkaa, kun suorittaa työtänsä vanhassa. On silkkaa laiskuutta olla jossain mikä ei tuota iloa.

Ihmissuhteet. Ystävyys, parisuhteet, perhesuhteet.  Näitä on monenlaisia. Osa antaa paljon, toiset vie energiaa, mutta kaikista saa jotain. 
Perheestä on pakko pitää huolta, mutta ystävyys- ja parisuhteet on vapaaehtoisia. Jos ne ei toimi, niin niissä ei ole pakko olla.
Ihmettelen ihmisiä, jotka valittavat näistä.  Miksi olla suhteessa, joka ei ole mielekäs? Sehän on väärin kumpaakin kohtaan, kun tuhlataan aikaa johonkin joka vie enemmän kuin antaa. Kaikilla on syitä ja selityksiä. Okei, sitten eletään näiden syiden ja selityksien kanssa eikä valiteta.  Jos halutaan muutosta, tehdään töitä sen eteen. Tässäpä tuleekin se dilemma. Nykyihmisten tapa hakea kaikkea helppoa.
Kun elämä ei oikeesti ole edes vaikeaa, tehdään se sellaiseksi. Kun on muuten kaikki kunnossa, niin haetaan ongelmia ja epäkohtia, joita ei oikeasti ole edes olemassa. Kun ei ole tarvinnut taistella joka päiväisen arjen kanssa, muodostuu ongelmaksi aivan mitättömät jutut.
Tai.. kun ollaan suhteessa, halutaan se olevan helppoa. Semmosta kuin elokuvissa. Ja jos ei ole niin siirrytään seuraavaan.  Kuinka helppoa tänä nettiaikana. 
Ei muuta ko swaippaillaan oikeelle ja taas löyty uus ja jännä tyyppi. Joka sitten todetaan ihan yhtä tavalliseksi kuin muutkin.
Nykyinen pinnallinen tapa elää luo harhan, että ihmissuhteetkin on kertakäyttöisiä. Vaan kun ei ole. Aina kun on kyse ihmisestä, tulee siihen mukaan enemmän. Kun materia hajoaa, ostetaan uusi. Mutta kun ihminen hajoaa sisältä, voi se hajota lopullisesti. Sitä ei korvata eikä se mene takuuseen. Tässä tulee se rehellisyys. Ei pelata, vaan tehdään selvät pelisäännöt. Ollaan rehellisiä.  Puhuminen auttaa tässä paljon.

Harrastukset on vapaaehtoisia, niissä käydään ihan siksi, että saadaan jotain uutta elämään ja vastapainoa työlle...kellä sellainen on.
Harrastuksesta voi tulla myös elämäntapa ja joskus se voi vaatia liikaakin. Mulle on vähän käynyt niin.
Hyvästä asiasta on tullut pakkopullaa. Luottamustoimet ei ole ihan mun juttu. Mä en ole pedantti, en kiinnostunut isommin asioiden hoidosta, mutta kun olen niin kiltti, että lupaudun kaikkeen. Ja kun en osaa mitään tehdä "vähän sinnepäin", niin pian huomaan ajattelevan,  että lopetan kaikki. Menee energiaa asioihin jotka eivät mua kiinnosta. Harrastuksesta tuli piina. Eli.. taas ollaan suossa.

Terveys, monelle itsestään selvyys. Siitä pidetään huolta, kukin omalla tavallaan. Oli se mielen tai ruumiin terveyttä.
Tätä ei ajatella ennen kuin sen menettää. Sitä ei siis kannata pitää itsestään selvyytenä ja pysyvänä tilana.
Mäkin, joka liikuntaa harrastin, menetin sen silti. Unohdin nauttia siitä silloin kun sitä oli. Harmi.

Puhutaan paljon positiivisesta ajattelusta. Se on tärkeää, mutta tyhjään perustuva positiivisuus on mun mielestä epäaitoa.
Mä itse uskon rehellisyyteen, kaikessa. Näennäiset ja teennäiset asiat ei ole mun juttu.
Jos asiat ei ole hyvin, niin ei ne pelkällä tekohymyllä parane.  Tai sillä, että ajattelen asiat hyväksi.
Tää elämä on sen verran rankkaa ja raakaa, että faktat on ne jotka puhuu.
Realismi, se kantaa. Eikä se tarkoita negatiivisuutta silti. Koska väitän, että olisin lähikuppilan vakiasiakas ja juttelisin tuopille päivittäin, jos olisin antanut elämän lannistaa. Seurana mulla olis se sekakäyttäjä Kake, jonka kanssa haukuttas yhdessä tätä mätää yhteiskuntaa joka vei kaiken.

Siis se onnen avain? Sitähän tässä etsittiin. En ole vielä löytänyt.
Onni ei kuulemma tule etsien. Okei..en ole isommin etsinytkään.
Onnihan koostuu monesta tekijästä. Ja jokaiselle se onni tulee erilaisista asioista.
Mutta jos ihmiselle on puutteita useammalla elämänalueella, on onnen löytäminen kiven alla. Eikä ainakaan mun selällä sitä kiveä käännetä.
Kyllä mä kykenen hauskaan small talkiin ihmisten kanssa. Voin keskustella heidän kivoista hauskoista sattumuksista, olla mukava ja kiva.
Seurallinen hassuttelija.  Joka paikan häsääjä. Naminamitsäpätsäpä jne jne.. Mutta oikeasti mua vituttaa välillä niin ettei veri kierrä päässä.
Musta on vitun väärin, että mä joka en ole koskaan kelleen pahaa tehnyt, ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni, autan jos apua tarvitaan,  olen läsnä, olen laittanut poikien asiat aina edelle, ollut hyvä hyvä vaimoke, miniä, tytär, serkku jne jne.. joudun rämpimään tän elämäksi kutsutun teatteriesityksen  läpi  aina vaikeimman kautta. En ole ketään hyväksi käyttänyt ja silti mä olen kävelevä hyödyke. Olen auttanut muita taloudellisesti, mutta ite olen koko ajan P. A.
Että onnen avain.. Siinäpä onkin miettimistä. Luojalle kiitos, mulla on luova tapa ajatella ja musta huumorintaju. Niillä jopa ne onnen hippusetkin löytyy pienistä asioista.

Seuraavan kerran kun sun tekee mieli valittaa aamuheräämisistä tai puolison lattialle jättämistä sukista,  pysähdy ihan sekunniksi ja mieti. Toisinkin voisi olla.

Kommunikaation vaikeus

Aikuisiällä ihmissuhteiden luominen tai siihen edes pyrkiminen on hemmetin haasteellista.
Oli sitten kyseessä ihan ystävyys tai romanttisessa mielessä tavoiteltu.
Lapsilla kaikki on helpompaa. Sanotaan niinko asiat on ja that's it. Sitä ei sen enempää mietitä. Se mitä sanotaan, myös tarkotetaan.
Eikä lapset mieti sanojen tarkoitusperiä sen enempää tai että mitähän toinen ajattelee kun sanot niin tai näin.
Aikuisilla kaikki on erilailla. 
Pitää kamalan tarkkaan punnita miten asian sanot. Selittää ja pohjustaa ettei toinen loukkaannu tai kuvittele jotain muuta kuin mitä tarkoitat.
Ja kuitenkin jos et sano ääneen mitä ajattelet, kuinka toinen sen voisi tietää?
Ja jos et kerro ajatuksias,  pidetään kylmänä tai välinpitämättömänä.

Kumpi siis parempi? Riippuu vastapuolesta paljon. Mutta jos vastapuoltakaan ei  tunne, niin et osaa valita oikeaa lähestymistapaa.
Ystävyyssuhteet voi karahtaa kiville jo alkuvaiheessa, jos ei omata samanlaista huumorintajua. Toisen sanomiset voi ymmärtää väärin. Varsinkin jos on samanmoinen lörpöttäjä kuin mä. Mulla on tapana kertoa ääneen asiat, pienetkin mielen päällä olevat. Jos en osaa tulkita toista, niin heittelen hölmöä läppää.
Ihan vaan itseäni suojellakseni.  Senkin voi tulkita väärin.
Mä kun vielä tuppaa kertomaan mitä toisesta ajattelen, ihan vaan siksi, kun ihmisten pitäis enemmän kertoa hyviä asioita toisistaan.

Miten siis ikinäkään aikuiset voi luoda minkään kaltaisia suhteita? Mä oon ainakin kovin turhautunut. Vai... Onko tämä siis niin, että aikuisten pitää olla kylmän viileitä toisiinsa tutustuessa? Että olisit mielenkiintoinen. Sellainen vaikeasti tavoiteltava.
Mä oon kovin kateellinen niille, joilla on pitkät parisuhteet ja pitkään jatkuneet ystävyyssuhteet. Ei tarvi nähdä vaivaa selitellessä itseään koko ajan.
Mä ainakin alan olla kovin väsynyt siihen. Kuten myös uusien ihmisten tapaamiseen. Olis kiva kun olis kestäviä pysyviä ihmissuhteita, jolloin pystys keskittyy sen ihmissuhteen syventämiseen eikä sen luomiseen, joka on kamalan kuluttavaa. Henkisesti. Vaikka se aina onkin jännää kun on uutta, mutta se vie myös paljon voimavaroja.

Ja kun ihmisiltä tuntuu puuttuvan taito kysyä, että mitä tarkoitat? Ei oletettas, vaan kysyttäs.  Tarkennettas,  että mikä oli jutun pointti?
Ajatuksenlukukyky. Se olis niin ihana taito. Tietäs kääntää keskustelun suunnan, kun huomais ettei toinen ymmärrä. Tai, jos epäili toisen sanomisia, niin sekin selviäisi.  Ei tarvitsis tuhlata  aikaa turhuuksiin.

Keskustelutaito. Loistava olemassa meillä kaikilla. Vastavuoroisesti eikä vaan monologina. Omille sanoilleen haluaa vastakaikua. Että se mitä olet sanonut merkitsi jotain ja että asia on ymmärretty ja ellei, niin kysyäkkin voi.
Jos alkaisi erakoksi. Ei tarvitsis tuhlata energiaa turhuuksiin. Nauttis omasta seurastaan ja ainakin itse ymmärtäs mitä  tarkottaa. Ei tarvis tutustua turhiin ihmisiin eikä tulis paha mieli.
Kommunikaatio.. Tuo vaikea ihmisten välinen laji.

Syksykin tuli oikein rytinällä. Kommunikoikaa toisillenne ja kosketelkaa toisianne ettei syksyn pimeys ja synkkyys iske.

Rakkaudella: Missy

Erityisen mielekäs arki

Istun bussissa kohti Tamperetta ja on aikaa pohtia elämän kummallisuuksia.
Bussissa istuu paljon nuoria pareja ja ystävyksiä. Mä istun yksin. Kuten niin kovin usein olen.
Millon sen yksinäisyyden huomaa? No esimerkiksi nyt kun olin alkavan flunssan kourissa ja olo oli totaalisen kurja.
Kuinka olisikaan ollut ihana, kun olisi ollut *se joku* joka olisi keittänyt teetä, kysynyt onko kaikki hyvin. Hakenut lisää peittoa. .ja mitä näitä muita
toisesta huolehtimisjuttuja onkaan.
Tai esim. nyt kun istuu puheensorinan ja naurun täyttämässä bussissa. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia toisen kanssa.  Tai kun on murheita, joku kysyisi "haluatko keskustella?".
Tai sunnuntaiaamuisin, kun on yksin kotona ja on tylsää, niin joku ehdottaisi vaikka metsään menoa.
Joku lähtisi mukaan teattereihin, elokuviin, ravintolaan.  On paljon asioita joita tekisi toisen kanssa, mutta yksin ei huvita. 
Mulla on ollut aikaisemmin hektinen elämä. Keskellä adhd - lasten arkea vuorotöissä.  Paljon sosiaalista elämää ja aina jotain touhua.
Aika haaste yrittää sopeutua totaalisen toisenlaiseen elämään. Olisikin varmaan eri jos olisin aiemminkin "tössytellyt" elämääni hissukseen.
Musta olis maailman parasta, jos olisi iso perhe ja suku.  Mä niin kovin viihtyisin. 
Mulla on hullu suku, jonka kanssa ei olla tekemisissä ja perhe pieni. Jos olisi aikoinaan ollut toisenlainen mies, olisin varmaan suurperheen äiti. 

Mutta oikeasti elämässä riittää yksi erityinen ihminen. Ei siihen paljon tarvi.
Eikä tämän erityisen tarvitse olla erikoinen. Tai siis.. ehkä jos mua pitäisi jaksaa, niin kyllä. 
Mulla on moni asia loksahtanut kohdilleen,  monessa olen plussan puolella. Mä tiedän, että pärjään, mutta riittääkö se?
Ei aina.

Elämässä pitää olla enemmän niitä iloisia asioita. Niitä joista se arki muodostuu mielekkääksi.  Siinä mielekkäässä arjessa on mahdollista saada tukea ja apua, jos omat voimat ei riitä. Siinä mielekkäässä arjessa ei tarvitse aina yrittää selviytyä epäkuntoisten laitteiden kanssa, yrittää epäonnistuneesti itse korjata rikkoutuneita tavaroita. Mielekkäässä arjessa asiat saadaan hoidettua ilman itkua ja hammasten kiristystä.
Mielekkäässä arjessa käytetään yöt nukkumiseen eikä murheiden pohtimiseen.
Arki ei ole mun mielestä asia, joka koetaan harmaaksi ja tylsäksi.
Vaan arki on se jota eletään ja sen pitäisi olla hyvää. Kaikessa tavallisuudessaan.
Ei tavallisuus ole kirosana, koska se on turvallista ja turvallinen arki on mielekästä. 
Ihmisillä on nykyään usein kadonnut se pienistä asioista nauttiminen. Haetaan onnea kaikesta erikoisesta, vaikka sen tavoittelu se vasta kuluttavaa on.
Tavallisuus ei ole silti sama kuin hajuton, mauton ja tylsä. Tavallisessa ja turvallisessa elämässä uskaltaa olla oma itsensä ja eikös se ole sitä hauskaa?
Enemmän pitäisi arvostaa niitä perus-janttereita ja -pirkkoja, jotka hoitaa hommansa ja nauttii elämästään.

Tulevaisuuden tavoitteeni on siis mielekäs Arki. Se tavallinen ja jokapäiväinen. 

Mielekkään sateista syksyä teille ja meille.

Rakkaudella: Missy

Olemisen sietämätön vitutus

Mä oon jo vuosia pohtinut, että onko mun elämäni punainen lanka se, ettei asiat kuulukaan mennä ns. putkeen?
Mä en todellakaan ole pessimisti. En olis kaikenlaisesta sonnasta selvinnyt edes näinkään järjissäni jos olisin, mutta realisti kyllä.

Mulla on viime aikoina tullut vastaan ihan mukaviakin sattumuksia, sellasia toiveita herättäviä jopa, mutta kaikki tuntuu kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. On tullut sellanen iso pettynyt olo. Että miksi, ei tää aina voi olla tämmöstä!
Kyllä kai ny hemmetti mullekin vois niiden risuja sijaan tulla ruusuja. Jos oikein menis nallekarkit, niin olisin jo ansainnu jokusen kymmentä ruusupensasta.
Aina siinä kohtaa ko tulee olo, ett "jess, täähän on siisti juttu. Tai. Hieno,  ett tääkin onnistu", niin tulee se pudotus. Ihan ko elämä naurais paskasta naurua päin naamaa. Että "äläpä sä Ijäksen eukon pentu ala keulii, polvilles putoot kuitenkin."
Mä en silti vaiva epätoivoon, ei oo mun juttu minkään sortin luovuttaminen, mutta ärsyttää. Paljon.
Mä todella kaipaisin jo tulevaisuudelle muutakin ko tätä itekseen omien asioiden pyörittelyä,  ilman järellistä, tulevaisuuden näkymää.  Semmosta hyvää suuntaa.
Tää on vaan tämmöstä hengailua.  Joka ei sovi mulle.
Mä tahtosin edes jotain muka normaalia tähän tallaamiseen. Jotain johon luottaa ja pysys.  Kaikki on niin vaiheessa ja huomisesta ei mitään tiiä eikä sellanen tunne kaikissa elämän osa-alueissa ainakaan vähennä stressiä. Mun ko kuulemma pitäs elää kipujen vuoks stressitöntä elämää. Hah.. sitä kun ei saa apteekista purkissa,
Mä oon vahvasti sitä mieltä, että joku toinen elää sitä mun kivaa elämääni. Ja mut on heitetty jonkun muun, semmosen paskapäisen ihmisen elämään. 
Siellä se nyt nauraa ilkikurisesti kivassa kodissa, mukavaa duunia tehden antoisaa parisuhteessaan. Että "elele sinä urpo sitä ainakaan takkuaa elämääs". Ehkä. Kenpä senkin tietää? Tai jos tää on joku uffomiesten ihmiskoe? Kuinka monta vastoinkäymistä ja jatkuvaa tahimista ja pettymystä kestää yks pien blondi? "Kyllä sillä kohta hymy hyytyy. Tai sitten sen täytyy olla tyhmempi ko luultiin."
No, mutta..Kaikesta huolimatta kaikkein tärkein on rakkaus. Sitä tarvii kaikki eikä sitä saa koskaan liikaa.
Siksipä lainaan tähän loppuun mun lempirunoilijaa:

"Sitoutua niin syvästi
että muuttuu pohjattomaksi.
Puristaa niin lujasti
että muuttuu rajattomaksi.
Rakastaa niin mielettömästi
ettei enää mikään
ole vailla merkitystä."

- Tommy Tabermann

Valheiden verkko

Mä olen törmännyt tässä muutaman päivän sisään jokusen ihmisen kohdalla valehteluun. .tai muunneltuun totuuteen tai epätoteen,  miten nyt kukin tota kutsuu?
Asia on silti sama. Ei puhuta totta tai kerrotaan asia tavalla joka ei vastaa sitä miten jutut oikeasti on.
Mä ärsyynnyn siitä paljon.
Jos ei pysty kertomaan asioita, niinku ne on, niin silloin voi pitää suunsa kiinni. Mä en ymmärrä miksi pitää edes alkaa "tarinoimaan?
Mä olen opettanut pojille, että ihan sama mistä on kyse, niin vähemmällä selviää kun puhuu totta tai kertoo mulle sen asian minkä saatan kyliltä kuulla.
Jos ihmiseen ei voi luottaa pienissä asioissa, niin kuinka sitten isoissa? Monikaan ei edes ymmärrä tekevänsä mitään väärää. Joillekin se on tapa, vääntää totuutta toiseksi.
Mä esim. haluan,  että mun tuleva (mahdollisesti ehkä joskus) mies on sellainen, että siihen voi luottaa asiassa kuin asiassa, kuin vuoreen. Se on yksi tärkeimmistä kriteereistä. Että se auttaa mua jos hätä tulee ilman että tulee selityksiä miksei nyt pysty. Ja se joka mut oikeasti tuntee,  tietää etten kysy ko kerran ja silloin oikeasti tarvitsen apua. Minen anele, keksin kyllä ratkaisun itekkin. 
Sama pätee näihin turhan puhujiin.  Puhutaan ja luvataan vaikka mitä, mutta toteutus on toinen. En kuuntele ko muutamasti tätä läpinää ja sitten menee jutut ohi korvien ja kiinnostus lopahtaa.
Jotenkin tuntuu, että liian monelle on ominaista valheessa eläminen. Ketä se palvelee, sitä en tiedä? Valheet ko tuppaa tulla ilmi, yleensä pääsääntöisesti aina. Jos ei heti, niin myöhemmin ja se vasta huono homma onkin.
Näille tarinan kertoilla ei varmaan tule mieleen,  että moinen toiminta saattaa loukata vastapuolta, se että pidetään muka tyhmänä.
Oli suhde ystävyyttä, rakkautta, perhesuhteisiin liittyvää tai vaikka pelkkää seksiä, niin jokaisessa toimii ainoastaan puhdas omatunto ja rehellisyys.  Sen kanssa pärjää pitkälle. Ei tarvi miettiä mitä viimeksi sanoi, ku  tietää sen olevan totta.
Vaikka mä tiedän, että näinä ulkokultaisuuden ja pinnallisuuden aikoina ei arvosteta aitoja asioita, niin mulle ne on sydämen asia.
Olkaa rehellisiä. Itsellenne, toisille ja elämällenne.  Uskon, että sillä tavalla on paljon vapaampi hengittää.
Jos et kelpaa sellaisena kuin olet niin unohda moinen.
Rehellisyyden nimiin..syksykin on tulossa. Kaivakaa viltti naftaliinista ja sytytelkää kynttilöitä ja olkaa niiden teille rakkaimpien seurassa.
Kyllä se kesä taas, siis vihdoin ensi vuonna tulee.  

Ihmissuhdepeliä

Mulla on ollut pohdinnan alla uudet ihmissuhteet. Että mikä on se mikä tekee ihmisestä tutustumisen arvoisen?
Ja kuinka paljon ihmiset on valmiita luopumaan omista haaveistaan, toiveistaan ja odotuksistaan toista ihmistä kohtaan ja pitääkö niistä luopua?

Mun miesihanne on älykäs, hauska, puhuva, pussaava, tuoksuu hyvälle eikä vietä aikaansa pullonhengen kanssa.
Vaatimukset ei siis kummosia ole. 
Joillekin merkitsee eniten ulkonäkö ja yhteiskunnallinen status. No.. Totta,  kyllä toi ulkoinenkin puoli jotain merkitsee.

Entäpä jos mies/nainen on muuten täydellisyyttä hipova, mutta onkin omaan makuun vaikka liian lihava? Lopahtaako kiinnostus?
Tätä asiaa olen aiemmin muutaman kanssa pohtinut ja tultiin yhteistuumin siihen tulokseen, että jos ulkoinen asia haitta, on siinä ihmisessä oltava jotain muutakin pielessä. Ehkä? Pelkkä ulkoinen ei voi kellekään olla niin iso asia. No..Tästäkin voidaan olla montaa mieltä, kaikkea on nähty.
Entä onko uudessa suhteessa tarve miellyttää toista? Näinhän usein tehdään.  Mikä on tietty harmi, koska kun arki alkaa, niin aletaankin vaatimaan asioita, jotka ennen ei ole haitannut. Se ei ole reilua toista kohtaan. Itse koen, että asiat on hyvä tehdä heti alkuun selväksi.
"Ihan sama", ei ole mulle vaihtoehto. Toki, joistakin voi joustaa ja asioista keskustella, mutta yksi asia on ehdoton. Känniääliöitä en jaksa, en kestä enkä halua.
Myöskin se, että huolehtii hygieniastaan ja totuus on että hyvältä tuoksuvat miehet saa mun pään kääntymään.
On mulla vaateita,  ei sitä voi kieltää. Mutta tärkein on sisällä sykkivä sydän.

Mä en myöskään jätä kertomatta, mitä en jaksa tai mikä ärsyttää. Kerron myöskin, että mun ei ole pakko olla kenenkään kanssa. En aio enää pilata elämääni ihmisen seurassa, joka tuottaa päänvaivaa ja on idiootti. Joku sanois,  että oon kylmä ja kova, mutta päin vastoin. Oon reilu. Eipä tarvi sanoa että "miks et kertonut".

Mä oon seurannut sivusta ihmisten pikaisia pariutumisia tai uusia suhteita, jotka ovat kaikkea muuta, ko mitä nuo ovat puhuneet haluavansa. Miksi?
Ei yksinolo nyt niin kamalaa oo ollu. Ehkä just siks musta on tullutkin kriittinen. Ymmärrän,  etten enää tarvi toista elämänlaadun parantamiseen, vaan tuottamaan iloa ja lisäämään hyviä asioita elämässä. Mä olen läheisyysriippuvainen,  mutten enää läheisriippuvainen.

Rakastuminen on maailman hienoin tunne, suosittelen kokeilemaan. Mutta ei missään nimessä hinnalla millä hyvänsä, vaan itseä kunnioittaen.
Kukaan muu ei pidä susta huolta, jos et ite sitä tee.

Rakkauden täyteistä loppukesää!

Rakkaudella: Missy

Rakkauskesä

Tänään töistä kotiin ajaessa näin kuinka erään liikkeen edessä oli pariskunta halailemassa ja pusuttelemassa. Tuli niin kaihotus olo.
Nää oli ihan aikasia, ettei siis kyseessä ollu mikään teinirakkaus. 
Aloin oikein pohtia, että millonkohan mulla on noin hempeetä ollu?  Ja siis onko ees ollu koskaan?
Musta tommonen on ihanaa. Sellasta sen pitäs ollakin.  Rakkautta keskellä päivää, jos siltä tuntuu.
Ja jos oikeen hyvältä tuntuu, niin voihan sen näyttää muillekin. Vai voiko?
Tästä ollaan montaa mieltä.
Minusta on hienoa, ko pariskunnat kehtaa kulkea käsi kädessä.  Silittää toista sillon tällön ja vaikka pussata,  jos oikeen olo tulee.
Mutta sitä en ymmärrä, ko pitää kosasta jossain festareilla muiden eessä. Siitä tulee mieleen vaan pelkkä näyttämisen halu, julkisuusjuttu ei romantiikka.
Romanttista on ko vaikka kesken puutarhanhoidon,  ja siis nyt puhun siitä ulkona olevasta, mies polvistuu ja kertoo rakkautensa. Se on romantiikkaa. Sitä arkista ja oikeaa.
Mutta palataan siihen koska mulla on ollu romanttista? Ko minusta tuntuu, että kerään puoleen niitä tunneköyhiä vitipäitä. Vaikka ite olen tunneihmisenä ilman järjen häivää.  Ehkä siinä onkin se juju. Mä luulen, että rakastamalla toista oppii sekin rakastamaan. Ja paskat. Niin se ei mene. Kohan toinen ottaa ilon irti ja viilaa linssiin. Niin se menee.
Vaikka mä exiäni rakastin niin paljon ko mussa sitä energiaa riitti, niin eipä nuo terveeksi tullu. Päin vastoin jatkavat sairautensa jakamista eteenpäin ilman omantunnon häivää. Että ei rakkaus paranna.
Mutta rakkautta on ihana saada ja antaa. Se on energiaa, jota ei voi käyttää loppuun, kun sitä ruokkii oikealla tavalla. Mutta se kuolee yhtä nopeasti, kun tulee loukatuksi tai petetyksi.
Voi kun kaikille suotas rakkaudentäyteinen elämä.  Paitsi niille, jotka ei osaa sitä arvostaa, kuten exäni. Tai kai ne kristilliset arvot määrittää,  että nilläkin on siihen oikeus.
Aatelkaas kuinka monta sydänkohtausta jäisi saamatta, ko ihmisillä ois henkisesti hyvä elämä. Tai vatsahaavat tulematta. Ei olis perheriitoja ja lapset vois paremmin.
Mitään se ei maksa, rakkaus, mutta niin on vaikea kaikkien sitä kokea. Aika jännä sekin.
Kaikesta huolimatta. Onnea tälle ihanalle parille, jonka näin.  Toivottavasti jatkatte samalla linjalla. Ei ole teidän onni keltään pois.
Rakkautta muidenkin elämään.  

Elämä on valintoja

Meillä kaikilla on elämä täynnä valintoja.
Joku valitsee perheen sijasta uran. Joku laittaa sen uran perheen edelle. Toisilla elämässä tärkeintä on rakkaus, toisille raha.
Jollekin urheilu on kaiken edelle menevä. Joku taas haluaa pyhittää elämänsä toisten auttamiseen. Joku laittaa onnen edelle viinan, toinen pelit.
On niin paljon valintoja joita voidaan tehdä.
Elämässä on myöskin asioita, joita ei aina voi valita. On vaan elettävä sitä elämäänsä niillä korteilla mitkä on saanut.
Mulla noi kortit ei kovin kummoset oo ollu.  Musta Pekka jää käteen vähän joka käänteessä. Mutta sekään ei ole syy epätoivoon.
Elämän voi silti ottaa ilon kautta. Kaikki hyvät asiat, jotka tulee eteen, on voimavara.
Toki joskus tulee eteen tilanne, että haluaisin heittää hanskat tiskiin. Joku saattaa valita sen. Mä en.
Ihmisille voi tulla eteen tilanteita, joissa voisi valita uuden suunnan elämälleen. Joskus se suunta voi jopa pelottaa, vaikka se tietäisikin hyvää. Mutta useinhan kaikki uusi pelottaa. Monet valitsevat tästä syystä sen vanhan tutun kaavan, ettei tarvitse tehdä töitä asioiden eteen. Sekin on oma valinta.
Mä ite olen tehnyt paljon huonoja valintoja, luullen silloin niiden olevan oikeita. Valintoja en kadu, mutta uudestaan en niitä halua tehdä.
Mulla on tällä hetkellä menossa vaihe elämässä, jossa yritän saada jonkin sortin tolkkua elämääni. Että kuka olen ja miksi olen tällainen?
Tähän ei kai koskaan lopullista selvyyttä ees tule, ehkä hyväkin niin, mutta olen oivaltanut paljon itestäni. 
Tunnistan paremmin omat rajani ja tiedän mihin en enää suostu. Kaikkea, tai ainakin melkein, voi kerran kokeilla, mutta usein se jää siihen.
Tää ehkä on huono ihmissuhteita ajatellen. En suostu mihinkään puolittaiseen. En enää koskaan.
Paljon oon joustanut ns. kriteereistä, ainakin niistä ulkoisista, mutta joistakin asioista en piiruakaan jousta.
Se ei ole tiukkapipoisuutta, ei  nillittämistä eikä mitään negatiivista. Vaan pelkästään positiivista, minulle.
Mä haluan olla loppuelämäni onnellinen. Niillä resursseilla mitä mulla on.
Mä olen myös tästä syystä jättänyt taakseni "ystäviä", jotka ovat olleet energiasyöppöjä. Miksi mä uhraisin aikaani pahoinvointiin? Mulla on ihan tarpeeksi haastava elämä ilmankin.
Ne asiat, jotka mut tekee onnelliseksi, on oikeasti tosi pieniä. Ei paljon tarvitse, että mä ilostun. Sen kun joku karvaisemman sukupuolen edustaja oivaltas. Sellainen hyvä tapaus.
Mä tiedän, että mun hölöpölö-jutuista saa hyvinkin kevytkenkäisen kuvan, mutta se on omalla tavalla tarkoitus. Mä rakastan hämmentää ihmisiä. Se ilme, kun vastapuoli miettii, että onko tuo oikeasti tosissaan, on mun mielestä herkullinen. Ja, ehkä mä hiukka joskus sitä tarkotankin? Mistäs sitäkään tietää?
Itse asiassa, hyvin harva mun oikeasta elämästä kaikkea tietääkään.  Sekin on mun valinta.
Kuten tuossa aiemmin totesin, on turvallista valita se vanha tuttu kaava, vaikka se ei oikeasti tyydyttäisikään. Se miksi näin tehdään, on monen asian summa.
Mutta jos tuo vanhan tutun kaavan valitseminen on itselle tuhoisaa tai haitallista, oli se fyysistä tai psyykkistä, niin miksi ihminen niin valitsee?
Syitä voi olla väsyminen tai riippuvuus johonkin. Tai ihminen haluaa elää jonkun toisen ehdoilla tai kautta. On taloudellisia syitä tai elämäntilanteeseen liittyviä. Syitä löytyy aina. Mutta elämänlaatu ei niitä etsimällä parane eikä elämä pitene. Lyhenee vaan päivä päivältä ja onneton loppuelämä on edessä.
Toki, jollekin sekin riittää. Valinta sekin.
Voi kuinka helppoa olisikaan, kun meille annettaisiin valmis elämä eikä valintoihin voisi vaikuttaa. Voisi aina syyttää sitä huonoa valmispakettia joka tuli.
Mä en varmaan tunneihmisenä tule koskaan oppimaan tekemään niitä justiin oikeita valintoja, mutta osaan elää senkin asian kanssa.
Mutta ainakin mä nykyään tiedän, mikä on ehdoton ei.
Toivottavasti sä, joka tätä luet, mietit että mikä oikeasti elämässä on tärkeintä? Mietit valintoja tehdessä,  että tämän kanssa joudun loppuelämäni elämään. Muistat ettet niistä voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi. Tai.. ei niistä kannata itseään edes syyllistää, jos olet onnellinen valintasi kanssa tai edes tulet sen kanssa toimeen. Ja jos sinulle annetaan eteen vaihtoehto jostakin paremmasta kuin mitä aiempi on, mutta se saattaisi vaatia hiukan töitä, niin mieti onko se työ kannattavaa? Voisiko se tuottaa niin hyvää hedelmää, että sen eteen jopa viitsii yrittää? Älä anna junan mennä ohi, vaan tartu vaikka siihen viimeisen vaunun perälaitaan ja kävele veturiin asti ja ota homma haltuun. Meillä on vain tämä yksi elämä, toisin ei ainakaan vielä ole todistettu.
Muistakaa rakastaa itseänne. Teitä ei ole kuin yksi kappale.

Suhteellisen vaikeaako?

Heräsi mielenkiintoinen keskustelu eilen miksi ihmiset pariutuu? Piti ihan itsekin asiaa alkaa pohtimaan.
Onhan se totta, että parisuhde on haastava ja kullakin on omat syynsä miksi kaipaa kumppania tai ei kaipaa sitä?

Suhteessa oleminen ei aina vaadi naimisiin menoa, yhteistä lasta, farmari volvoa, koiraa ja asuntolainaa. Suhde voi olla monimuotoisuudessaan paljon iloa tuottavaa. Se hyvä puoli aikuisessa parisuhteessa on, että elämänkokemuksen kautta on tullut tieto ja ymmärrys mitä itse siltä haluaa. Tai... toivottavasti näin on.
Toki on niitä, jotka toistavat samoja virheitä ja rikkovat itsensä tai pahimmassa tapauksessa sen toisen puoliskon.
Jos suhteeseen lähdetään epärealistisin odotuksin, karahtaa se varmasti kiville.

Itse olen sitä sorttia, jonka mielestä mielenkiintoisen ihmisen tavattuani haluan myös sen tunteen näyttää. Mutta kun keski-ikäisillä miehillä tuppaa pääsääntöisesti olemaan tunnelukkoja. Vaikea siinä on heittäytyä mihinkään. Keski-ikäisillä miehillä kun ei tunnu ymmärrys riittävän ettei tunteiden näyttäminen ja "pallon jalkaan laittaminen" ole sama asia.
Tässä lienee syy miksi mun ikäiset naiset mielellään katsovat, mäkin, nuorempia miehiä. Nuoremmat miehet osaavat arvostaa naista paremmin, koska näitä tunteita jäädyttäneitä huonoja kokemuksia on vähemmän. Nuoremmalle miehelle nainen on muutakin kuin lakanoiden rypistäjä, koska tunteiden näyttäminen ja heittäytyminen on luonnikkaampaa. Nuorempi mies on elämäniloisempi, avarakatseisempi, jaksavampi ja vähemmän täynnä stereotypioita naisesta.
Miehet hakevat nuoremmasta naisesta fyysistä kauneutta ja kadonnutta nuoruutta. Eli pinnallisia asioita.

Mä luin hyvän vinkkilistan fwb-suhteeseen. Mun ikäset miehet mielellään näitä suosivat, on kuulemma helppoja. Siinä käytiin läpi asioita mitä on hyvä muistaa ko näitä harrastaa.
Ihan ekana oli suojaus, ko taudit tarttuu keski-ikäsilläkin.
Sitten mainittiin sääntöjen sopiminen, että molemmat ymmärtää ettei kyseessä ole romanttinen suhde. Miehiltä tää usein unohtuu.
Miehille siinä oli vinkki ettei seksi ole pelkkää "rynkyttämistä" tässäkään suhteessa. Pitää huomioida myös nainen.
Ja lopuksi oli muistutus, että naisilla hyvin usein herää kiintymys seksin myötä. Ja tämä on totta, siis jos se on hyvää sellaista.

Mulla on ollut kerran tän kaltainen suhde, aikoinaan ekalla sinkkukierroksella. Käytin tästä miehestä nimitystä "vartija". Tällä tavoin pyrin pitämään jutun vailla tunteita. Mies oli kaikkea sitä mitä mä mieheltä olen aina halunnut. Pitkä, komea, hyvä kroppainen itsevarma, supliikki, vähän sellainen herkkä pahis. Aluksi kaikki oli ihan kivaa. Nähtiin vain kivoissa merkeissä. Mutta kun kaksi sisältä rikkinäistä ihmistä törmää, niin sutta ja sekundaahan siitä tulee. Ja...ne tunteet..ei niiltä voi välttyä. Eli totesin ettei ole mun juttu.

Mä tässä törmäsin taannoin miehiseen tapaan, siihen jonka luulin kuuluvan teini-ikään eli ikiaikaiseen "saalistamiseen". Siihen kun nainen on kiinnostava, sitä jallitetaan ja puhutaan pehmeitä, kuukausi tolkulla, kunnes ollaan saatu se mitä jutulla haettiin ja juttu loppui siihen. Hah.. piti ihan nauraa asialle itekseen ääneen, ko tuli niin nostalginen teini-ikä mieleen.

Eli alkuperäiseen pohdintaan.
Miksi ihmiset kaipaa suhdetta, vaikka se usein aiheuttaa harmaita hiuksia ja sydänsuruja.
Vai aiheuttaako?
Toki se on haastavaa, kun aikuiset yrittää sovittaa omia tapojaan ja piintymyksiään yhteen. Tärkeintä on muistaa avoimuus, rehellisyys ja iloinen mieli.
Suhdehan on parhaimmillaan arkea piristävä, suruja puolittava ja iloja tuplaava juttu.
Suhteen ei tarvi merkitä samaa taloutta, mutta jos se tuntuu luontevalta, niin kuka määrittelee että kannattaako moinen?
Kuka määrittelee, että mikä on oikea tahti edetä suhteessa? Mikä on oikea tapa elää? Onko tunneasiat pelkkää romanttista haihatusta? Onko ihminen, joka elää elämönsä sinkkuna tunne kylmä?
Itse olen suhdeihminen. No..miksi sitten vuosia sinkkuna? Koska vaikka olen läheisyysriippuvainen en ole läheisriippuvainen. Siinä on vissi ero.
Huonoa miestä en enää ota, vaikka sanonta kuuluukin, että "ei kahta ilman kolmatta".
Suhteellisen tai suhteettoman hyvää jatkoa meille kaikille. Ehkä se kesäkin tulee???

Miesten maailma

Ihan heti alkuun.. Teksti saattaa sisältää..ja sisältääkin jopa ronskia kielenkäyttöä. Tämä on sappioksennus.

Miehet. Nuo alkukantaiset apinansukuiset olennot. Itseään maailman herrana pitävät. Muka naisia vahvempina. Ehkä fyysisesti, mutta henkisesti ainakin puolet muistuttaa pikku poikia.
Mä olen tän kesän aikana törmäillyt jokusen miehen kanssa. On käyty treffeillä...jep.
Olen tässä jo tovin ihmetellyt, että kui mä en millään löydä miestä elämääni.  Vaikkei tuo asuis saman katon alla, mutta olis edes mun elämässä.
Kyllä mä syyn tiiän. Törmään ihan vääriin tyyppeihin. Ja oonhan mä viallinen. En mikään nuor kaunis perijätär, jollaista tuntuu hyvin moni etsivän. Mutta tiiättekö miehet? Vittu ko niitä on niin vähän, että tuskin edes puolelle apinalaumalle noita riittää. Ja jos yhtään on älliä noilla, niin monikaan teistä ei niille kelpais. 
Miehet puhuu kuinka haastavia naiset on. Ettei meitä muka ymmärrä. Voi kuulkaas, ko nyt näin aika laajaa empiiristä tutkimusta tehtyäni voin todeta, että miesten päässä se tippaleipä on.
Miehet haluaa kauniin naisen, vaan ite voi olla vaikka minkä sortin otus. Miehet haluaa älykkään naisen, vaan ite voi olla pelkästään petitouhuja vailla...ole siinä sitten älykäs. Miehet tahtoo kiltin ja kunnollisen naisen, mutta pihdata ei saa. Tai sitten helpon kaadon,  mutta ei mitään jakorasiaa. 
Ai niin ja keskustelutaito..kyllä, mutta ei mistään turhanpäiväisistä asioista.  Äijät voi olla ite jo kehäraakkeja,  mutta naisten pitää pysyä nuorina ja timmeinä.
Mutta annappa olla, ko nainen kertoo mitä haluaa, niin sepä onkin kranttu. Totta kai. Koska eihän nelikymppisellä naisella ole vara valita. 
Kyllä mun on vaan pakko todeta, että niin sen täytyy olla, jotta hyvät on kunnollisesti varattuina.  Ja hyvä niin. Toivottavasti näiden naiset osaa arvostaa näitä miehiä.
Näille lopuille miehille taitaa ihan riittää oma käsi ja peili kumppaniksi.  Jotta voivat innostua omasta erinomaisuudestaan.
Ja ei, nyt en puhu kaikista maailman miehistä, koska sentään niin lortto en ole, että oisin kaikkiin törmännyt. Tämä teksti koskee vain sitä osaa miehistä, joka saa mun ärsytykseni nousemaan.
Ai niin.. ja vaikka musta voi saada sellasen yksinkertaisen kuvan, niin uskokaa pois, että mäkin osaan nauraa teille. En vaan jaksa olla se aito ajatteleva itseni, jos huomaan moisen olevan kuin helmiä sioille.
Mutta katkeraa vanhaapiikaa ei musta saa eikä tule. Mä jatkan edelleen törmäilyä ja ajatusten oksentelua.  Nauran edelleen hölmöille jutuille ja uskon romanttiseen hömpötykseen. 
Onneksi kesä on vasta alkamassa. Tiä yhtään mikään eteen tömähtää. .
Rakkaat naiset. Älkää luovuttako.  Tolette 100 kertaa vahvempia kuin nuo alkuotukset.