Ongelmajäte

Ongelmajätehän on sellaista, mitä kaikki pyrkii välttämään. Ei oikeen tiietä mihin hittoon se pitäs tyrkätä, mutta pois se pitäs silmistä saada.
Mä välillä tunnen itteni yhteiskunnan ongelmajätteeks.

Taustaa:
Mä olen tehnyt elämässäni paljon työtä. Raskasta työtä, niin henkisesti, ko fyysisesti. Olen auttanut ihmisiä, joiden elämä ja mieli on ollu hajalla. Joilla on fyysisiä rajoitteita ja jotka ei kykene puolustamaan omia oikeuksiaan. Mä oon tehnyt jopa yhtä aikaa kolmea työtä. Hoitanut samalla kahden erkkalapsen tarpeet. Pitänyt perheen koossa ja ollut lähimmäinen muille.
Mä taistelin aikana jolloin adhd ei ollut muotisana, vanhemmalle pojalle terapiat ja tuet. Oon ymmärtänyt muiden ongelmia ja pyrkinyt olemaan tukena.
Mulla oli arvo,  ko olin työelämässä. Jännä, mutta mun työtäni arvostettiin, vaikka niitä ihmisiä joita autoin, ei arvostettukaan.
Kun olin töissä, sain vapaasti olla väsyny, olla loman tarpeessa, kaivata vaihtelua.
Mä sain arvostusta työntekijänä. Musta suoruudestani huolimatta usein jopa pidettiin. Työmoraali on ollut mulla mielestäni korkea.
Se oli se yksi päivä, ko tein työtäni paikassa, jossa ei työolosuhteet ollu semmosia ko piti. Ei siellä tehty tiiminä töitä etkä todella saanut tukea.
Se oli se yksi kerta, ko halusin saada kehitysvammaisen pojan lopettamaan itsensä satuttamisen. Kyllä..pyysin jopa muilta apua sitä saamatta.
Silloin hajos mun selkä, hajos mun maailma, mun arvoni jne..

Nyt mä oon yhteiskunnalle ongelmajätettä. Ne ei tiiä mitä ne mun kanssa tekis.
Kohtaan järetöntä pompottamista, ylenkatsomista, taitojeni dissaamista.
Mä kelpaan ilmaisena tekemään ihan samat hommat ko palkkaa ansaitsevat tekee. Mutta mun työn arvo on 0 euroa.
Samalla mun arvoni on samaa luokkaa.
Ihan ko mun selän hajoomisen myötä mun kaikki oppi olis kadonnut. Kaikki se mitä oon omaehtosestikin opiskellut.
Kaikki mun tieto, taito ja kiinnostus on valunu vuosien myötä unholaan.
Miks mun täytyy todistella erinomaisuuteni, ei sitä muidenkaan tarvi?
Ja kun en ansaitse palkkaa, ei myös maallinen omaisuus kerry. Sekin pudottaa sun arvos muiden silmissä.

Mä nyt ehkä alotan ens viikolla taas kerran ilmasen työn. Ihan vaan siks, ett saisin mahollisuuden päästä kouluun.
Mutta se ylenkatsominen ja vähättely, johon oon eri tahojen virkailijoiden toimesta törmännyt, on kyllä aiheuttanu sen etten ees tiiä huvittaako?
Ko eihän mun ois ees pakko. Ihan ite mä tätä oon tahtonut. Kukaan ei pakota eikä ykskään instanssi voi multa viiä sitä pientä tuloa, jonka saan vaikka kieltäytyisinkin.
Mä en jaksas enää yhtäkään aivotonta hommaa. En yhtäkään "kohan nyt jotakin teet"- juttua.
Mun aivot huutaa haasteita ja onnistumisia. Niitä samoja, joita töissä sain.
Musta on tullu ameeba, ihan vaan ko mua pietään semmosena.
Tää tarve olla merkityksellinen on varmaan nyt enempi korostunut, ko mulla ei ees pojat oo tarviimassa mua joka päivä.
Ja kun mä en oo töissä, oon vapaata riistaa kaikelle "tekisitkö ilmatteeks tän, ko sullahan on aikaa"-jutuille. Tarjotaan kaiken sortin
piperrystä, koska totta kai ameeba tekee moiset.
Enkä mä enää halua kuulla kuinka mulla on niin helppoo, ko ei tarvi aamusin herätä töihin.
Ei mulla helvetti oo helppoo.
Mun pitää keksiä päiviin täytettä etten levii päästä.
Jos oliskin rahaa, niin opiskelisin kaikkea ja keksisin vaikka mitä harrastuksia.
"Sulla on helppoo, ko sun ei tarvi tehä tätä hommaa"
Se on kuulkaa ammatinvalintakysymys. Vaiha alaa, jos työ ahistaa.
Niin mäkin terveenä tein. Vaihdoin paikkaa, ko mulla ei ollu enää annettavaa.
Siinä työssä mitä mä tein, toi on mun mielestä maailman tärkein juttu. Sitä ei saa tehä toisella kädellä. Ei sitä ainakaan kukaan tervepää
palkan takia tee.

Ongelmajäte. Ko joku vaan keksis mihin sen piilottas ettei näkys ja kuulus? Ärsyttävä riesa moinen. Kysyy tyhmiä ja vaatii kaikkea.

Seuraavan kerran ko tekee mieli valittaa "paskaduunistas", ni avaappa noi eri työtä ilmottavien tahojen sivut. Mieti, että mitä muuta voisit tehä äläkä narise.
Mäkin selaan niitä läpi viikoittain. Ja oon oikeesti hakenu vaikka mihin. Mutta mä en kelpaa, koska mun työhistoriani on viime vuosilta vaillinainen.
Se, mikä mun motivaatio ois, ei lie merkittävä.

Mä en missään nimessä oo katkera, vaan helvetin ärsyyntynyt.
Ja huomaan, ett yhä herkemmin nostan henkistä keskisormea näissä virastoissa joissa joudun käymään taitojani todistamassa.
Että lisää vaan aktiivimalleja ja energian tuhlaamista turhuuksiin.
Jätetään oikeasti potentiaalinen työntekijäaines nostelemaan henkistä keskisormeaan, samalla ko kyykytetään ihmisiä, joita ei työ kiinnosta tai sitä ei heille ole.
Jokainen ansaitsee työstään palkan. Eikö?
Ja jokaisella on historia, jota ei pitäs väheksyä.
Kaikkia pitäs kohdella niinko ihmistä.. ei minään riesana, ongelmajätteenä.

Ei mulla muuta. Mukavaista arkea teille..

Rakkaudella, Missy