Riman ylitys

Miksi 40+ sinkkunaisella ei saisi olla kriteereitä? Mihin perustuu se ajatus, että kun on tämän ikäinen, tällä taustalla,  ei saisi pitää yllä "rimaa" ja samaan aikaan kaivata seuraa?
"Laske hiukan rimaa, niin voisit jonkun saadakin" Saada? Minä? Miksi sitä ei vois ajatella niin päin, että joku ihana miehenköriläs sais mut?
"Ei se etsimällä löydy" Tällä viitataan siis näihin treffisivustoihin. Mutta eipä nuo kotiinkaan tule enkä käy baareissa, niin mitenkähän niitä miehiä löytäs? Kaupan kassajonossa? No kun ei ole tullut vastaan. Jos kovin alkaa satakunnassa vieraalle miehelle jonossa hymyilemään, saa helposti hullun maineen. Siinä on sitten helppo alkaa juttua virittelemään. Olen kokeillut...siis hymyillä. Iskin ihan silmääkin ja mies raasu sekosi kokonaan ja pudotteli tavaroitaan. Eipä enää edes katsonut päin. Sinne meni tsäänssit.
Läheisriippuvainen? Sitä en ole, vaikka ihmistä kaipaankin. Se on sitten ihan oma lukunsa. Joskus olin, kun elin sairaissa parisuhteissa, mutta oon oppinut. Blonditkin voi oppia, uskokaa pois.
Jos olisin läheisriippuvainen, olis meiän nurkissa jo näiden vuosien aikana notkunut jos jonkinlaista Repaa ja Ripaa. Niinko kotiteollisuuden biisissä lauletaan kuinka yh:t laahaa himaansa niitä yhden yön toivoja. Tai..usein nuo taitaa olla toivottomuuksia.
Jos sinkuilla olis sellainen hihamerkki? Vois nykästä hihasta ihmistä, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Toki mulla on sellanen vika etten edes tajuu jos kohdalla oikeasti olis hyvä tyyppi. Heitän vitsiks ja läskiks. Ettei se vaan ala kiinnostamaan ja sitten kerro etten olekaan "se oikea".
Mun miesmaku ei edes ole vaativa. Haluan miehen olevan pitkä, komea, älykäs, huumorintajuinen, keskusteleva ja avarakatseinen. Niin ja tietty jos vielä osais korjata autoa, hieroa niskoja, tehdä ruokaa.. No.. jos noista edes osuis se älykkyys ja ehdottomasti keskustelutaito ja huumori. Koska ne on ominaisuuksia, joita mä voin antaa takas.
Joskus aikoinaan kun pojat oli pieniä ja olin silloinkin sinkku, monet miehet karkas mahdotonta elämäntilannetta.. Haastavat adhd-pojat ei oikein ollu paras valtti sinkkuäipällä. No..nyt on pojat jo isoja ja kotona asuu vaan toinen, mutta nyt on mun elämäntilanne haastava, kun terveys on pettänyt. Eli koskaan ei ajoitus osu kohille.
Pitäiskö suosiolla odottaa vanhainkotiin seuraavaa siirtoa? Jos siellä löytäisi loppuelämän kumppanin. Siellä olis kai paremmat mahollisuudet, kun miehet ei niin herkästi pääsis karkaamaan. Muistikin saattas hiukan pätkiä, niin aina olis uus kohtaaminen ja tuore treffikumppani.
Kaikesta yksinäisyydestä huolimatta taidan pitää kriteerini. Ja jatkaa haikailua ja treffisivustojen urpojen manaamista. Toki siellä hyviäkin miehiä on, mutta ne ei ole musta kiinnostuneet. Kysyntä ja tarjonta ei kohtaa, niin nykyaikaa sekin.