Mä olen törmännyt nyt ihan liian usein ikäviin kommentteihin treffatessani miehiä. Mä käyn treffeillä tutustuakseni miehiin, koska kukaanhan ei tule kotoa hakemaan ja baareissa en juuri käy. Ehkä pitäisi, jos sieltä jotain hauskaa ja mukavaa löytyisi.
Mä koen treffailun sellaisena "no käydään nyt kattomassa olisko tää hyvä tyyppi?"- juttuna. En "nyt menen kahville tulevan mieheni kanssa". Kun mä en kuitenkaan ole enää teini. Takana kaksi erittäin huonoa suhdetta, niin todellakin haluan katsella, ihmetellä ja ottaa selvää mikä tyyppi oikeasti on? Ja kuis jännä onkaan, olen todennut tän hyväksi metodiksi, koska ikävän usein näistä herrasmiehistä kuoriutuu joku piirre joka ei kantaisi pitkälle.
Mutta siltikään ei kävisi pienessä mielessäkään loukata ketään. Varsinkaan kun ihmistä ei edes tunne. Eihän sellainen "vieras" ihminen ole mulle mitään velkaa. Enhän mä mitään menetä, jos en ole kiinnostava hänestä tai toinen ei ole varma kannattaako tutustua jne. Käytöstavat. Niistähän kaikki ikävät sanat ja teot kertoo. Tai niiden puute.
Mun kuulemma pitäis tarkastella omia virheitäni, mussa on joku vika. Totta. Mussa helvetin monta vikaa, mutta ykskään niistä ei ole sellainen, joissa lokaan toista tai tylytän syyttä tai alan solvaamaan, jos toinen ei musta innostu/kiinnostu tai on epävarma.
Se on se kemia juttu. Ja nyt täytyy todeta, että pitää luottaa ihan ekaan intuitioon. Jos yhtään pienikään piirre laittaa hälytyskellot soimaan, niin uskon siihen.
Vaikka mulla on helvetin huono itsetunto ja osaan sen peittää, niin en pönkitä sitä varmistamalla toiselta jokaista sanaa ja asiaa. En myöskään päde, en selitä tekemisiäni. Mä tiedän itse hyvinkin mitä teen ja miksi. Mulla ei ole koskaan "ketunhäntä kainalossa", vaikka sellaista mun niskaan on heitelty. Mua pystyy lukemaan ko avoimen kossupullon etikettiä ennen pohjan näkymistä ja promilletason nousemista.
Mutta jos multa vieraat ihmiset vaatii selitystä asioihin, joissa ei ole selitettävää, tulee musta umpimielinen ja tyly.
Mun pitää kuulemma tarkastella omia virheitäni. Okei. Olen tarkastellut ja niitä on. Yks niistä on se, että kerään puoleeni vaikeita ihmissuhteita. Niin ystävyys, kuin mahdollisia parisuhteita. Joita siis ei ole vuosiin ollut.
Olenko ronkeli? Musta ihminen on päästään sekasin ellei vähän olekin, jos kyse on niinkin isosta asiasta, kuin parisuhde. Vaikkei yhteen muuttaskaan. Ei kai ny kukaan huonoa itelleen huoli tai ihmistä, joka vaan vähän kiinnostaa? Ei muakaan huoli äijät, jotka haluaa tiukkaperseisen ja nätin jumppapirkon tai uranaisen tai maailmanmatkaaja hipin. Koska nuo miehet tietää mitä tahtoo.
Jos äijät "pistää muijat kiertoon", se on ihan luonnollista ja fine. Koska äijät saa valita. Mutta pitkään sinkkuna olleen naisen pitää ottaa eka joka edes tervehtii.
Tai "olla sitten ilman", kuten usein kuulee. No, olen sitten.
Tän kirjotuksen ajatus on itsekunnioitus, toisen kunnioitus ja hyvät käytöstavat. Treffailussa ne on tärkeitä. Ei mikään yltiö herrasmies juttu, koska mä en oo semmosista kiinnostunu, mutta sellanen normi aikuismainen käytös. Ei stalkata, ei vahdita, ei oleteta, ei piinata, ei solvata, ei ahdistella ja mitä näitä nyt on.
Mä olen kuulemma treffiaddikti tai deittiaddikti tai jtn. Hmm... oikeen mietin tota pohjia myöden ja en kyllä ole. Koska on aikamoinen väsy uusiin tutustumiseen. Ei sillä ettei uuden ihmiset kiinnosta, koska kaikki uusi kiinnostaa. Oli se mies tai nainen. Mutta ne vaatimukset ahdistaa.
On jo valmiiksi piikit pystyssä ettei toinen vaan ala vaatimaan mitään. Puuttuu se iloisuus, leikkimielisyys, kepeys ja onni toisesta ihmisestä. Se, että ilon kautta tutustuu, ei ole sama kuin pitäisi toista pilkkanaan. Tosissaan muttei tosikkona, sitä kai se on.
Jokainen sinkku, joka käy treffeillä, voisi sen verran harjoittaa itsetunnon nostamista ettei pilaa tutustumista epävarmuudellaan.
Ei ole oikeastaan turha ihmettelyn aihe tuttavieni kesken se, että miks mä kaiken kokemani jälkeen edes haaveilen parisuhteesta. Koska kyllä kaikki jälkensä jättää. Mutta mä uskon, että jossain on se tyyppi, joka puhuu mut pyörryksiin, saa mut nauramaan ja unohtamaan puutteni ja murheeni, jolla on tarpeeksi iso sydän ja syli, joka miellyttää mun silmää ja saa ajattelemaan kuinka onnellinen oon tosta ihmisestä ja ennen kaikkea, että se ajattelee musta samoin.
Ei se etsimällä tule, tiedän sen. Se tulee joskus vahingossa vastaan. Toivon niin.
Silti en moiti miehiä, koska nehän ei ole joku massa samankaltaisia otuksia.
Voisin lainata loppuun tulevan kesän esityksestä, jota parhaillaan harjoitellaan, lausetta jonka eräs mummu siinä sanoo
"Kiitos hetkistä - herrat"
Kunnioittakaa itseänne, älkää solvatko toisia. Pitäkää huolta itsestänne ja nauttikaa hyvistä hetkistä. Niin herrat kuin naiset.
Rakkaudella, Missy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti