Kriiseilyä

Ikuinen tammikuu vaihtui helmikuuksi. Sentään valoisuus lisääntynyt, vaikka ulkona paukkuu Siperian pakkanen. Yhtään en tykkää. Talven lapsena vihaan talvea, jännä sekin. 

Mä havahduin tässä päivänä eräänä, että vaikka kuinka teen asioita "rennolla otteella", olen vaan pääosin väsynyt. Sen verran on sentään muutosta syksyyn, että osaan jo taas nauttia pienistä ilon pisaroista. Eli suunta parempaan. 

Pohdiskelin tässä päivänä eräänä muutoksia. Mulla niitä on tässä ollut yhden ihmisen elämään aikas paljon. Muutoksethan on aina, olkoonkin kyse niistä hyvistäkin, ihmiselle kriisi. Puhutaan elämänkriiseistä. Niihin kuuluvat myös myös ne hyvät asiat. Esimerkiksi kun kauan odotettu lapsi syntyy. Lasta on odotettu ja kaivattu. Pariskunnan kemia muuttuu lapsen myötä ja ihmetellään, kun tuntuukin, että ahdistaa ja pelottaa. Vanhemmat voivat tuntea huonommuutta, kun se rakastettu lapsi tuottaakin mielipahaa. Se on normaalia. Muutos on kriisi. Se vaatii totuttelua ja sopeutumista. 

Kriisi mielletään usein johonkin pahaan. Avioero, kuolema, jonkin asian menetys. Mutta se voi liittyä myös hyviin asioihin. Kaikki vaatii totuttelua. Kun olet tottunut toimimaan jollakin tavalla elämässäsi, niin uuden opettelu vaatii työtä. Itsensä kanssa työskentely on joskus todella raskasta. 

Mun elämässä on sattunut, ihmiselämässä mitattuna, lyhyessä ajassa paljon kaikkea. Pää ei meinaa pysyä mukana ja itsensä kanssa oleminen käy ajoittain jo työstä. Ja mun pää onkin sellainen työmaa etten tiedä kuka siitä saisi edes selvää? Kriisejä on ollut läpi elämän ja kaikki jättäneet jonkin särön. 

Olen käynyt jo jonkin aikaa keskustelemassa siitä miten jatkan elämääni kaiken tapahtuneen jälkeen. On hauskanen huomata kuinka tiedän ja tiedostan kaiken sen miten tulisi itseään kohdella, mutta toteutus on toinen. Itse ammattilaisena sanoisin varmaan aika lailla samat sanat kuin mitä itse olen kuullut, mutta en osaa ottaa niitä käytäntöön. Lempeys ja armollisuus itseään kohtaan. Kaikki lähtee siitä. Ei kai se niin vaikeaa ole? Vaan kun on. Kun mä suoritan kaikkea. Suoritan työttömyyttä, liikuntaa, koulua, ihmissuhteita, elämää, kaikkea. Kaikki pitää tehdä hyvin. Koska muutoinhan mä en ole rakastettava ja hyväksytty. Vai, olenko? Itse sanon ihmisille ettei kenenkään arvo lähde siitä mitä teet, vaan pelkästään jokaisen olemassaolo on arvokasta. 

Mulla ei edelleenkään ole työtä, mutta nyt mulle on kirkastunut se etten aio hakemalla hakea vaan jotain työtä. Mulla on vahvana sisällä sotealan töistä se, että työtä pitää rakastaa. Kun tehdään töitä heikommassa asemassa olevien kanssa, ei sitä voi tehdä vaan siksi, että saa rahaa. Tai siis mä en voi. Mulla on vahvat arvot muutoinkin elämässä. Niihin kuuluu ehdottomina rehtiys, aitous, rehellisyys ja toisen kunnioitus, muun muassa. Myös työminä omaa vahvat arvot. Se vaati tän oravanpyörästä putoamisen, että ymmärtää asian. 

Mulla on elämänkriisi liittyen hyvään ja pahaan. Mutta yritän katsoa itseäni lempeästi ja toistaa, että on ihan ok, vaikka aina ei ole ok. Jossakin kohtaa palaset loksahtaa kohdilleen ja silloin ymmärtää miksi tämäkin kaikki on pitänyt käydä läpi. 

Heleää helmikuuta ja pärjätkää päänne kanssa.

Rakkaudella, Missy